Red Smiley

Minun nimeni on Ada Rosework. Kerron teille nyt traumaattisen kokemukseni, joka muistaakseni tapahtui silloin kun olin yhdeksänvuotias ja kävin ala-asteella kolmatta luokkaa. En ollut mikään erityinen lapsi. Noin 149 senttimetriä pitkä, pitkät kuparinruskeat hiukset ja vihreät silmät. Minulla oli hyvä perhe; rakastavat vahnemmat ja maailman paras isoveli. Minulla oli myös paljon hyviä ystäviä eikä minua kiusattu. Elämäni oli siis sellaista niinkuin pitäisikin.

 Eräänä yönä heräsin outoihin kolahduksiin, jotka kuuluivat keittiöstä, alakerrasta. Ajattelin sen olevan jompi kumpi vanhemmistani tai sitten veljeni Joel, joten en välittänyt ja yritin vain nukahtaa uudelleen. Äänet kuitenkin kasvoivat ja pian kuulosti siltä, kuin joku olisi ollut huoneeni ulkopuolella. Päätin siis käydä tarkistamassa asian. Vaikka olin nuori 9-vuotias lapsi, osasin silti aina ajatella realistisesti enkä aluksi pelännyt että kyseessä olisi jotakin kammottavaa. Ääniähän kuuluu paljon vanhoista taloista eikä sen pitäisi millään tavalla olla outoa.

 Avasin huoneeni oven varovasti, tai ainakin yritin. Talomme oli ainakin 90 vuotta vanha ja ovet olivat erittäin narisevia. Olimme kuitenkin tottuneet siihen kun kerran olimme asuneet siellä melkein 10 vuotta. En viitsinyt laittaa käytävän valoja päälle sillä kuun valo muutenkin valaisi himmeästi yläkertaa. Tarpeeksi, jotta näkisin mitä siellä on. Siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Kävin tarkistamassa vanhempieni huoneen. He olivat nukkumassa eikä vaikuttanut siltä että jompi kumpi heistä olisi ollut hetki sitten hereillä, sillä en ollut kuullut huoneen ovenkaan käyvän. Seuraavaksi kävin tarkistamassa veljeni huoneen ja hänkin oli nukkumassa kaikessa rauhassa. Kohautin olkiani ja olin kääntymässä omaa huonettani kohden... kunnes kuulin sen.

 Portaiden päästä alakerrasta kantautui hiljaista, pahaenteistä naurua. Aluksi se kuulosti ihan tavalliselta ihmiseltä, mutta sitten se alkoi hiljalleen muuttua jotenkin... demoniseksi! Pystyin erottamaan kaksi erikorkuista ääntä; toinen oli erittäin matala ja toinen taas korvia raastavan kimeä. Aivan kuin kaksi eri henkilöä olisi nauranut täysin samaan tahtiin. Mutta siltikin se kuulosti enemmän siltä kuin molemmat äänet olisivat tulleet yhdeltä henkilöltä. Se oli aivan kuten jossain kauhuelokuvassa. Se kuulosti joltain riivatulta ihmiseltä. Olin nähnyt elokuvia missä niin käy ihmisille, jonka mielen on vallannut demoni tai jokin muu yliluonnollinen otus. Katsoin sellaisia elokuvia usein Joelin kanssa, joten enkai siksi heti pelännyt niin kuin normaalisti ikäiseni olisi siinä tilanteessa tehnyt. Jähmetyin kyllä hetkeksi paikoilleni, kunnes lopulta rohkeus otti minussa vallan ja kävelin nopein askelin portaiden päähän ja katsoin alas.

 Sillä sekunnilla kun katsoin sinne, nauru loppui eikä siellä näkynyt ketään tai mitään. Vaikka olinkin todella peloissani, tunsin myös kuinka uupunut olin ja aloin miettiä, että olin kai vain kuvitellut kaiken. Pian kuitenkin havahduin alakerran valojen avautuessa itsestään. Hieroin silmiäni varmistaakseni, etten nähnyt harhoja ja olin taas yhtäkkiä täysin pirteä. Normaalisti olisi kai pitänyt vain juosta itkien vanhempien huoneeseen ja hypätä heidän sängylleen herättäen molemmat, mutta enemmän minussa paloi kiinnostus tietää, mitä kummaa oli tekeillä.

 Kävelin hitaasti alas portaita yrittäen kuunnella samalla, jos se nauru taas alkaisi. Mitään ei kuitenkaan näkynyt missään. Tarkistin koko alakerran läpi; keittiön, olohuoneen, vessan, komeron, eteisen. Kävin jopa kuistilla tarkistamassa, mutta siellä ei vain ollut ketään, tai mitään. Palasin sisälle ja äkkiä kaikki valot alakerrassa sammuivat. Säpsähdin ja samassa minulle tuli sellainen tunne, kuin joku katselisi minua. Väristys kulki pitkin selkäpiitäni kun tunsin uteliaan silmäparin porautuvan otsaani. En kuitenkaan vieläkään nähnyt mitään ja ajattelin taas että olen aivan liian väsynyt, ja kuvittelen siksi asioita. Tunsin kylmää hikeä niskassani. En totisesti ollut koskaan aikaisemmin yhtä peloissani, kuin silloin. Olinko tulossa kipeäksi? Vaiko hulluksi? Yhtään enempää en ehtinyt ajatella kun astuin eteisestä olohuoneeseen ja... näin sen..!

 Keskellä olohuonetta, noin kahden ja puolen metrin päässä minusta seisoi tumma hahmo. Sillä kyllä oli selkeät ihmisen muodot, mutta sen ruumiinrakenne vaikutti jotenkin... aavemaiselta. Hahmo oli kauttaaltaan musta, tai siltä se ainakin näytti niin himmeässä valossa. Ainoat asiat mitkä hahmossa eivät olleet mustat ja mitkä erottuivat selkeästi hämärässä, oli tämän olennon kasvot; paholaisen kasvot. Pyöreät, elottoman nuken silmiä muistuttavat valkoiset silmät ja keskellä naamaa.. aivan järkyttävän iso, punertava virnistys, niillä elottomilla kasvoilla. Olion huulet olivat verenpunaiset, aivan kuten pienet läikätkin otuksen hampaissa. Itse hampaat olivat sairaalloisen kellertävät ja karmivat, aivan kuten se koko olemuskin mikä lie se olikaan. Hahmon silmät ja suu ikäänkuin loistivat pimeässä.

 Otus tuijotti minua herkeämättä. En pystynyt liikkumaan. Pelko oli jähmettänyt lihakseni. En pystynyt ajatella selkeästi. Mieleni oli transsissa. Hahmon tyhjä katse vain vangitsi minut paikoilleen. Olisin halunnut huutaa, olisin halunnut juosta, mutta ruumiini ei totellut mieltäni. Tunsin sydämeni tykyttävän rinnassani kovaan tahtiin ja lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen otus alkoi liikkua.

 Se nosti kätensä ojentaen ne eteenpäin, aivan kuin hän olisi yrittänyt kutsua minua luokseen. Silloin näin sen sormet.. tai ne pitkät, terävät piikit joiden paikalla olisi pitänyt olla sormia. Niistä... kynsistä tippui jotain tummanpunaista nestettä lattialle ja kuulin pientä naputusta kun pisaroita osui kovaan puulattiaan. Tajusin, että se oli verta ja... pian se taas alkoi.... se demoninen nauru joka kantautui otuksen suusta. Tällä kertaa nauru muuttui vain kovemmaksi ja kovemmaksi... kunnes se jo tuntui kaikuvan koko talossa ilman halki. Ja se jos mikä raastoi korviani todella paljon. Lopulta onnistuin rikkomaan transsin ja yritin nostaa käteni korvieni suojaksi. Kuitenkin heti, kun tein liikkeen, otus lopetti nauramisen, ja sitten sen kurkusta kantautui todella kovaäänistä... narinaa. Aluksi luulin sitä vain ääneksi, jota hahmo piti, mutta sitten aloin erottamaan sanoja ja... tajusin että se PUHUI! Se otus tosiaankin puhui minulle. Se sanoi minulle kaksi yksinkertaista, mutta silti niin painajaismaista lausetta.

 Otus sanoi: "Älä ole surullinen. Minä olen ystäväsi!"


 Sen sanottuaan otus oli yhtäkkiä salaman nopeasti ilmestynyt luokseni. Aloin kirkua kun se tarrasi kiinni käsistäni ja kaatoi minut. Olin paniikissa. Yritin riuhtoa itseni vapaaksi mutta se olento oli minua paljon voimakkaampi. Olin aivan varma, että se yritti tappaa minut. Lopulta onnistuin potkaisemaan sitä kasvoihin, jolloin se oli teleportannut itsensä metrin päähän minusta ja piteli käsiään kiinni kasvoissaan. Kompuroin nopeasti pystyyn ja juoksin huutaen yläkertaan suuntanani vanhempien huone. Kun pääsin huoneen ovelle, lysähdin kasaan kyynelien alkaessa virrata poskiani pitkin.

 Vanhempani... ja Joel... heidät kaikki oli tapettu mitä raa'imalla tavalla koskaan. Aivan kuin... jokin eläin olisi raadellut heidät. En voi... en voi edes sanoin kuvalla sitä kauhua minkä näin. Se oli... aivan kamalaa! En voinut vain käsittää sitä että siinä oli minun perheeni... tai ainakin sen jäännökset. Itkin niin paljon etten saanut edes melkein henkeä. Käteni tärisivät yhtälailla, kuin jalkanikin enkä kyennyt sillä hetkellä tehdä elettäkään. Isäni makasi sängyn vasemmalla
puolella, verisin ja kauhuntäytteisin katsein. Äitini taas makasi oikealla puolella, ja veljeni Joel oli keskellä.

 Pian kuulin poliisiauton ajavan pihaan ja sitten kaksi poliisia alkoi koputtamaan oveen. En ollut aikeissakaan mennä avaamaan. Pian he alkoivat huutamaan ovella, mutta en vain välittänyt. Sillä ei ollut nyt merkitystä. Millään ei ollut enää merkitystä! Kaikki oli mennyttä. Perheeni oli kuollut ja vain luoja tietää, kuka tai mikä heidät niin julmalla tavalla teurasti. 

 Pian ovi räsähti auki ja kuulin lähestyviä askelia alakerrasta. Sillä hetkellä nousin ylös. Kun poliisit olivat nousseet portaat ylös, kohotin käteni toivoen, että he kuuntelisivat. Mutta sitten huomasin jotain. Käteni... olivat aivan tuoreen veren peitossa. En voinut uskoa sitä. Mistä ihmeestä se oli oikein tullut? Oliko se minun omaani, vai jonkun toisen? 

 Poliisit tähtäsivät aseillaan minua kohti jolloin nostin käteni ilmaan ja kävelin heidän luokseen käskystä. Toinen poliiseista laittoi käsiraudat ranteisiini ja lähti viemään minua poliisiautolle. Toinen poliiseista jäi yläkertaan ja meni ilmeisesti tarkistamaan ruumiit. Katsahdin vielä taakse huomatakseni kytän nyhjöttävän ovensuulla käsi suunsa päällä, jottei hän tiettävästi oksentaisi näystä. Alakerrassa ollessani tajusin sen karmivan, hymysuisen olennon kadonneen jälkiä jättämättä. Siinä vaiheessa aloin epäilemään omaa mielenterveyttäni. Olinko vain kuvitellut kaiken? Ei. Ei se niin voinut olla. Se tuntui niin todelliselta ja se olentohan... tappoi perheeni! Minä se en ainakaan ollut, sen tiedän. Olisihan poliisienkin pitänyt tajuta ettei kukaan 9-vuotias tyttö voisi mitenkään tappaa omaa perhettään niin raa'asti ja vieläpä paljain käsin. Murha-asetta ei nimittäin löydetty. Ei ollut kuitenkaan muita todisteita tapahtuneelle, enkä minä siitä välitäkään. Elämäni oli jo pilalla ja tuskin sitä sen pahemmaksi pystyisi muuttaakaan. 

 Minut tuomittiin epäiltynä perheeni taposta ja jouduin mielisairaalaan. Siellä elin 10 pitkää vuotta ennen kuin lopulta pääsin pois. Olin hoitajien mukaan täysin parantunut ja silloin jälleen tunsinkin oloni taas hyväksi. Ehdin juuri vielä käydä lukiota ja valmistuin ihan hyvin arvosanoin. Muutin setäni Danielin luokse ja asuin hänen kanssaan kaksi ja puoli vuotta, ennen kuin menin naimisiin ja tulin raskaaksi. Minä ja mieheni Ben saimme pojan, Marcuksen ja päätimme muuttaa yhdessä entiseen kotikaupunkiini. Niihin aikoihin tunsin elämäni muuttuvan jälleen hyväksi.

 15-vuotta takaisinmuuton jälkeen päätin palata vanhaan lapsuudenkotiini. Talosta oli tullut vanha ja hylätty. Kun astuin sisälle taloon, muistot siitä yöstä kun elämäni meni päin helvettiä, tulvahtivat mieleeni yhtenä ryöppynä. Muistin jälleen sen olennon, joka oli tunkeutunut kotiini ja tappanut vanhempani, ja veljeni. Muistin sen demonisen naurun ja ne kasvot; ne valkoiset kuulamaiset silmät ja se iso, punainen hymy. En koskaan saanut tietää mikä ihme olento se oli ja miksi se tuhosi kaiken mitä rakastin. Oliko se tosiaankin jokin paholainen ruumiillisessa muodossa? Näihin kysymyksiin en ehkä koskaan saa vastausta, mutta ehkä... ehkä jonain päivänä se palaa..!

 Viimeaikoina olen taas alkanut ajattelemaan, että jos se hirviö jonakin yönä palaisi luokseni ja viimeistelisi työnsä. Jos hän joskus tulisi taas hakemaan minua, kun ei saanut minua silloin. Tällä hetkellä asia jota tosiaan pelkään eniten, on se että jonakin yönä herään siihen demoniseen nauruun... ja näen sen olennon tuijotamassa minua huoneeni pimeästä nurkasta... punainen hymy kasvoillaan.