Minun nimeni on Ada Rosework. Kerron teille nyt traumaattisen kokemukseni, joka muistaakseni tapahtui silloin kun olin yhdeksänvuotias ja kävin ala-asteella kolmatta luokkaa. En ollut mikään erityinen lapsi. Noin 149 senttimetriä pitkä, pitkät kuparinruskeat hiukset ja vihreät silmät. Minulla oli hyvä perhe; rakastavat vahnemmat ja maailman paras isoveli. Minulla oli myös paljon hyviä ystäviä eikä minua kiusattu. Elämäni oli siis sellaista niinkuin pitäisikin.
Eräänä yönä heräsin outoihin kolahduksiin, jotka kuuluivat keittiöstä, alakerrasta. Ajattelin sen olevan jompi kumpi vanhemmistani tai sitten veljeni Joel, joten en välittänyt ja yritin vain nukahtaa uudelleen. Äänet kuitenkin kasvoivat ja pian kuulosti siltä, kuin joku olisi ollut huoneeni ulkopuolella. Päätin siis käydä tarkistamassa asian. Vaikka olin nuori 9-vuotias lapsi, osasin silti aina ajatella realistisesti enkä aluksi pelännyt että kyseessä olisi jotakin kammottavaa. Ääniähän kuuluu paljon vanhoista taloista eikä sen pitäisi millään tavalla olla outoa.
Avasin huoneeni oven varovasti, tai ainakin yritin. Talomme oli ainakin 90 vuotta vanha ja ovet olivat erittäin narisevia. Olimme kuitenkin tottuneet siihen kun kerran olimme asuneet siellä melkein 10 vuotta. En viitsinyt laittaa käytävän valoja päälle sillä kuun valo muutenkin valaisi himmeästi yläkertaa. Tarpeeksi, jotta näkisin mitä siellä on. Siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Kävin tarkistamassa vanhempieni huoneen. He olivat nukkumassa eikä vaikuttanut siltä että jompi kumpi heistä olisi ollut hetki sitten hereillä, sillä en ollut kuullut huoneen ovenkaan käyvän. Seuraavaksi kävin tarkistamassa veljeni huoneen ja hänkin oli nukkumassa kaikessa rauhassa. Kohautin olkiani ja olin kääntymässä omaa huonettani kohden... kunnes kuulin sen.
Portaiden päästä alakerrasta kantautui hiljaista, pahaenteistä naurua. Aluksi se kuulosti ihan tavalliselta ihmiseltä, mutta sitten se alkoi hiljalleen muuttua jotenkin... demoniseksi! Pystyin erottamaan kaksi erikorkuista ääntä; toinen oli erittäin matala ja toinen taas korvia raastavan kimeä. Aivan kuin kaksi eri henkilöä olisi nauranut täysin samaan tahtiin. Mutta siltikin se kuulosti enemmän siltä kuin molemmat äänet olisivat tulleet yhdeltä henkilöltä. Se oli aivan kuten jossain kauhuelokuvassa. Se kuulosti joltain riivatulta ihmiseltä. Olin nähnyt elokuvia missä niin käy ihmisille, jonka mielen on vallannut demoni tai jokin muu yliluonnollinen otus. Katsoin sellaisia elokuvia usein Joelin kanssa, joten enkai siksi heti pelännyt niin kuin normaalisti ikäiseni olisi siinä tilanteessa tehnyt. Jähmetyin kyllä hetkeksi paikoilleni, kunnes lopulta rohkeus otti minussa vallan ja kävelin nopein askelin portaiden päähän ja katsoin alas.
Sillä sekunnilla kun katsoin sinne, nauru loppui eikä siellä näkynyt ketään tai mitään. Vaikka olinkin todella peloissani, tunsin myös kuinka uupunut olin ja aloin miettiä, että olin kai vain kuvitellut kaiken. Pian kuitenkin havahduin alakerran valojen avautuessa itsestään. Hieroin silmiäni varmistaakseni, etten nähnyt harhoja ja olin taas yhtäkkiä täysin pirteä. Normaalisti olisi kai pitänyt vain juosta itkien vanhempien huoneeseen ja hypätä heidän sängylleen herättäen molemmat, mutta enemmän minussa paloi kiinnostus tietää, mitä kummaa oli tekeillä.
Kävelin hitaasti alas portaita yrittäen kuunnella samalla, jos se nauru taas alkaisi. Mitään ei kuitenkaan näkynyt missään. Tarkistin koko alakerran läpi; keittiön, olohuoneen, vessan, komeron, eteisen. Kävin jopa kuistilla tarkistamassa, mutta siellä ei vain ollut ketään, tai mitään. Palasin sisälle ja äkkiä kaikki valot alakerrassa sammuivat. Säpsähdin ja samassa minulle tuli sellainen tunne, kuin joku katselisi minua. Väristys kulki pitkin selkäpiitäni kun tunsin uteliaan silmäparin porautuvan otsaani. En kuitenkaan vieläkään nähnyt mitään ja ajattelin taas että olen aivan liian väsynyt, ja kuvittelen siksi asioita. Tunsin kylmää hikeä niskassani. En totisesti ollut koskaan aikaisemmin yhtä peloissani, kuin silloin. Olinko tulossa kipeäksi? Vaiko hulluksi? Yhtään enempää en ehtinyt ajatella kun astuin eteisestä olohuoneeseen ja... näin sen..!
Keskellä olohuonetta, noin kahden ja puolen metrin päässä minusta seisoi tumma hahmo. Sillä kyllä oli selkeät ihmisen muodot, mutta sen ruumiinrakenne vaikutti jotenkin... aavemaiselta. Hahmo oli kauttaaltaan musta, tai siltä se ainakin näytti niin himmeässä valossa. Ainoat asiat mitkä hahmossa eivät olleet mustat ja mitkä erottuivat selkeästi hämärässä, oli tämän olennon kasvot; paholaisen kasvot. Pyöreät, elottoman nuken silmiä muistuttavat valkoiset silmät ja keskellä naamaa.. aivan järkyttävän iso, punertava virnistys, niillä elottomilla kasvoilla. Olion huulet olivat verenpunaiset, aivan kuten pienet läikätkin otuksen hampaissa. Itse hampaat olivat sairaalloisen kellertävät ja karmivat, aivan kuten se koko olemuskin mikä lie se olikaan. Hahmon silmät ja suu ikäänkuin loistivat pimeässä.
Otus tuijotti minua herkeämättä. En pystynyt liikkumaan. Pelko oli jähmettänyt lihakseni. En pystynyt ajatella selkeästi. Mieleni oli transsissa. Hahmon tyhjä katse vain vangitsi minut paikoilleen. Olisin halunnut huutaa, olisin halunnut juosta, mutta ruumiini ei totellut mieltäni. Tunsin sydämeni tykyttävän rinnassani kovaan tahtiin ja lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen otus alkoi liikkua.
Se nosti kätensä ojentaen ne eteenpäin, aivan kuin hän olisi yrittänyt kutsua minua luokseen. Silloin näin sen sormet.. tai ne pitkät, terävät piikit joiden paikalla olisi pitänyt olla sormia. Niistä... kynsistä tippui jotain tummanpunaista nestettä lattialle ja kuulin pientä naputusta kun pisaroita osui kovaan puulattiaan. Tajusin, että se oli verta ja... pian se taas alkoi.... se demoninen nauru joka kantautui otuksen suusta. Tällä kertaa nauru muuttui vain kovemmaksi ja kovemmaksi... kunnes se jo tuntui kaikuvan koko talossa ilman halki. Ja se jos mikä raastoi korviani todella paljon. Lopulta onnistuin rikkomaan transsin ja yritin nostaa käteni korvieni suojaksi. Kuitenkin heti, kun tein liikkeen, otus lopetti nauramisen, ja sitten sen kurkusta kantautui todella kovaäänistä... narinaa. Aluksi luulin sitä vain ääneksi, jota hahmo piti, mutta sitten aloin erottamaan sanoja ja... tajusin että se PUHUI! Se otus tosiaankin puhui minulle. Se sanoi minulle kaksi yksinkertaista, mutta silti niin painajaismaista lausetta.
Otus sanoi: "Älä ole surullinen. Minä olen ystäväsi!"
Sen sanottuaan otus oli yhtäkkiä salaman nopeasti ilmestynyt luokseni. Aloin kirkua kun se tarrasi kiinni käsistäni ja kaatoi minut. Olin paniikissa. Yritin riuhtoa itseni vapaaksi mutta se olento oli minua paljon voimakkaampi. Olin aivan varma, että se yritti tappaa minut. Lopulta onnistuin potkaisemaan sitä kasvoihin, jolloin se oli teleportannut itsensä metrin päähän minusta ja piteli käsiään kiinni kasvoissaan. Kompuroin nopeasti pystyyn ja juoksin huutaen yläkertaan suuntanani vanhempien huone. Kun pääsin huoneen ovelle, lysähdin kasaan kyynelien alkaessa virrata poskiani pitkin.
Vanhempani... ja Joel... heidät kaikki oli tapettu mitä raa'imalla tavalla koskaan. Aivan kuin... jokin eläin olisi raadellut heidät. En voi... en voi edes sanoin kuvalla sitä kauhua minkä näin. Se oli... aivan kamalaa! En voinut vain käsittää sitä että siinä oli minun perheeni... tai ainakin sen jäännökset. Itkin niin paljon etten saanut edes melkein henkeä. Käteni tärisivät yhtälailla, kuin jalkanikin enkä kyennyt sillä hetkellä tehdä elettäkään. Isäni makasi sängyn vasemmalla
Moni väittää sen olevan totta. Toiset taas sanovat sitä vain taruksi. Oli totuus mikä hyvänsä, sitä ei kannata koskaan edes yrittää.. varmuuden vuoksi!
On olemassa peli, mitä monet kokeilevat vain jännityksen halusta. Sille ei ole varsinaista mainintaa, mutta useimmat kutsuvat sitä Nukke-peliksi.
Pelin tarkoitus on olla pienessä kylpyhuoneessa, missä ei ole ikkunoita (paitsi, jos peliä pelaa myöhään illalla kun on pimeää). Sinulla tulee olla vähintään yksi kynttilä, joka himmeästi valaisee huonetta (pelissä pitää siis olla valot sammutettuina). Pidä katsekontakti peiliin päin ja sulje sitten silmät. Laske sitten hitaasti ja rauhallisesti kymmeneen. Kun olet tehnyt sen avaa silmäsi. Näet oikealla puolellasi, nuken istuvan olkapäälläsi. Nuken kasvot ovat palaneet ja silmiä sillä ei ole juuri ollenkaan. Nuken hiukset ovat pitkät, mustat ja takkuiset. Sillä on valkoinen, ränsistynyt mekko ja kalpea, rikkinäinen iho.
Kun näet nuken, se hymyilee ja nauraa sinulle pikkutytön äänellä. Sitten kynttilä(t) sammuu äkisti ja silloin sinun tulee laskea uudestaan, mutta tällä kertaa kymmenestä yhteen ja silmät kiinni tietysti. Kun olet tehnyt sen, avaa valot huoneesta. Nukke on silloin poissa.
Enää tämän jälkeen nuken ei pitäisi vaivata sinua, mutta se saattaa ilmestyä uniisi nauramaan ja, jos olet herkkä, se saattaa myös vaikuttaa mielenterveyteesi pysyvästi...
Kun pelaat peliä muista nämä:
ÄLÄ AVAA SIMIÄSI KESKEN LASKEMISEN!
ÄLÄ LASKE LIIAN NOPEASTI!
ÄLÄ AVAA VALOJA KUN KYNTTILÄ SAMMUU (ÄLÄKÄ MYÖSKÄÄN LASKEMISEN AIKANA)
ÄLÄ RIKO KATSEKONTAKTIA PEILISTÄ ENNEN KUIN OLET LASKENUT TOISEN KERRAN!
ÄLÄ SYTYTÄ KYNTTILÄÄ UUDESTAAN KUN SE SAMMUU!
ÄLÄKÄ MISSÄÄN NIMESSÄ POISTU HUONEESTA KESKEN PELIN! (ÄLÄKÄ AVAA OVEA ENNEN, KUIN OLET SYTYTTÄNYT VALOT)
MUISTA MYÖS LASKEA ENGLANNIKSI, SILLÄ MUUTEN PELI EI TOIMI JA TODENNÄKÖISESTI KUOLET!
Kukaan ei tiedä varmasti tarinan alkuperää, mutta huhutaan, että nukkea riivaa pienen tytön henki, joka kuoli palavassa kylpyhuoneessa vuosia sitten.
Ei ole myöskään varmaa siitä, mitä tapahtuu jos et pelaa peliä oikein, mutta ennustus on että kauheita asioita tapahtuu...
Okei elikkäs siis... ennen tätä tapahtumaa en uskonut mihinkään yliluonnolliseen roskaan toisin kuin kaikki muut kotikaupungistani. Mutta silloin kuin se vieraili luonani, käsitykseni yliluonnollisesta muuttui.
Olin siis yksin kotona, kuten tavallista. Vanhempani olivat menneet kunnostamaan kesämökkiämme jonka olimme ensikesää varten ostaneet. He olisivat viipyneet siellä koko viikonlopun ja kun siskonikin oli poikaystävänsä luona niin sain siis olla viimeinkin yksin. Söin popparia ja katsoin kauhuleffaa. Kello oli puoli kaksi yöllä ja ajattelin, että olisi hyvä mennä nukkumaan. Menin pesemään hampaat ja vaihdoin yökkärin. Sen jälkeen kömmin sänkyyni, mutten ehtinyt nukahtaa kun kotiovelta alkoi kuulia voimakasta.. "raavintaa". Se oli aika kammottavaa, en siis voi sanoin kuvailla oloani juuri silloin. Nousin ylös sängystä ja kävelin hitain askelin ovea kohti. Raavinta jatkui yhä. Mitä enemmä liikuin, sitä hitaammaksi askeleeni kävivät, hengitykseni kiihtyi, raavinta koveni ja hiki lisääntyi. Olin todenteolla kauhuissani.
Kun olin enää metrin päässä ovesta, postiluukku raottui hieman ja silloin päästin pienen hiljaisen parkauksen, aivan kuin minulta oli katkennut jalka. Postiluukusta tippui pieni, kokoontaitettu ja hieman rypistynyt lappunen. Hämmennyksestä ja uteliaisuudesta nostin lapun maasta, avasin sen ja luin sen punaisella tekstillä kirjoitetun sisällön:
Älä mene nukkumaan ennen kello neljää!
Purskahdin nauruun ja heitin lapun roskikseen. Tietenkin nappurinpoika yläkerrasta oli kirjoittanut lapun. Hänhän tykkää aina pelotella minua. Kukapa muukaan se olisi voinut olla? Ihmettelin vain miksi kolmasluokkalaisen annetaan liikkua rappukäytävässä kahdelta aamuyöllä. Noh.. hänen vanhempansa ovatkin aina olleet vähän outoja. Mutta joka tapauksessa. Kävelin eteisen käytävän poikki ja sulkiessani valot huomasin toisella puolella käytävää jotain outoa. En nähnyt sitä kunnolla sillä oli sen verran pimeää, mutta pystyin erottamaan jonkin ihmishahmon muodon. Tosin sen olkapäät olivat normaalia korkeammalla ja pää taas näytti retkottavan aivan kuten huonoryhtisellä. En ollut täysin varma olisiko minun pitänyt pelästyä vai huolestua. Enempää miettimättä avasin valot uudelleen ja käytävänpääty oli tyhjillään. Siellä ei ollut enää ketään. Halusin vielä varmistukseksi sammuttaa valot toisen kerran ja silloin sydämmeni hyppäsi kurkkuun:
Sammutettuani valot aivan puolen metrin päähän minusta teleporttasi selvästi naishahmo jolla oli normaalia pitemmät kädet, sekä likaiset ja repaleiset vaatteet päällä. En nähnyt hahmoa kunnolla sillä puolet sen kehosta oli varjon piilossa samoin kun kasvotkin.
Ehdin nähdä oliota vain sekunninverran kun refleksistä avasin valot taas melkein heti kun olin ne ehtinyt sammuttaakin. Avattuani valot se oli taas poissa.
Päätin jättää eteisenvalot päälle ja palasin sitten takaisin huoneeseeni. Päätin jättää myös yölamppuni päälle, sillä en todellakaan halunnut olla pimeässä huoneessa. Suljin silmäni ja yritin nukkua.
Ennen kuin ehdin nukahtaakaan, säpsähdin kun puulattiani huoneen ulkopuolella alkoi narista. Kurkistin varovasti aukinaisen huoneeni oven suuntaan ja kuuntelin hiljaa lähestyvää ääntä. Narina kuullosti siltä kuin joku olisi ottanut ison ja hitaan askelen huonettani päin. Minua alkoi pelottamaan niin, että vedin peiton pääni päälle ja odotin. Äänet loppuivat ja uskalsin kurkistaa ovelle. Olin lähellä tukehtua omaan kieleeni.
Ovella istui polviensa päällä olio, jota en tunnistanut inhimilliseksi. Se omaksui naisen ulkomuodon, mutta sen silmät olivat rullautuneet taakse ja harvahampainen suu oli hysteerisen suuressa hymyssä. Naisen hiukset olivat pitkät ja ruskeat. Naisen vaatteet olivat likaiset sekä repaleiset ja iho vaikutti melkein muovilta.
Olento nojautui kylki oven suuta vasten ja toisella kädellä se otti tukea seinästä. Katsoin oliota pitkään ihan hiiren hiljaa. Kello oli puoli kolme, kun onnistuin katsahtamaan kellooni päin.
Tunsin väsymystä hiukan, vaikka se olikin kauhun ja ahdistuneisuuden peitossa. Silmäluomeni tuntuivat raskailta, mutten kyennyt sulkemaan niitä. Jokin vaisto sisälläni kielsi minua nukahtamasta. Enkä minä tietenkään kyennyt silloin nukkumaan vaikka mieleni olisi vain tehnyt vetää peitto uudestaan pään päälle, sulkea silmät ja yrittää nukkua ajatellen tämän kaiken olevan vain pahaa unta. Mutta niin minä en tehnyt. Tuijotin vain siinä kauhunsokaisemana järkyttävän näköistä oliota, joka edelleen tuntui katsovan minuun (vaikkei hänellä ollut edes pupilleja) ja hymyilevän minulle. Aivan kuin hän olisi innoissaan odottanut minun nukahtavan. En kuitenkaan kyennyt nukkumaan. Minä vain tuijotin sitä koko ajan. En uskaltanut rikkoa katsekontaktia. En edes räpytellyt silmiäni kenties ollenkaan (tai siltä se ainakin tuntui). Se aika tuntui ikuisuudelta. Huusin vain mielessäni täyttä kurkkua "MENE POIS! HÄIVY!" ja sitten tapahtui jotain, mitä en osannut odottaa.
Naisen... tai olion hymy hyytyi. Hänen suupielensä laskeutuivat hitaasti eikä hän enää näyttänyt puoliakaan niin karmealta. Hän näytti enemmänkin tavalliselta ihmiseltä.. lukuun ottamatta valkoisia silmiä ja muovista ihoa. Hän näytti pettyneeltä ja surkealta. Minunkin oloni tuntui rauhallisemmalta ja turvallisemmalta. Nostin pääni ja vilkaisin kelloa. Se oli minuutin yli neljä. Katsahdin takaisin olioon päin... tais siihen kohtaan missä se oli istunut. Nyt se oli poissa, aivan kuin se ei olisi koskaan ollutkaan siinä. Oloni oli vielä hieman jännittynyt, mutta uskalsin nousta kokonaan pois sängystä ja menin tarkistamaan koko taloni. Ei ketään. Ihan niinkuin olisin ollut yksin koko ajan. Olin helpottunut ja nyt kun minua ei pelottanut enää, väsymys vei voiton ja päätin mennä nukkumaan. En olisi uskonut että saisin niin hyvin unta. En nähnyt edes yhtäkään painajaista koko yönä. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Heräsin aamulla pirteämpänä kuin koskaan ennen. Muistin kyllä yön tapahtumat selkeästi, mutten osannut enää edes pelätä niitä. Itse asiassa minua nauratti. Minua nauratti kun se mikälie ihmisolento ei saanutkaan mitä halusi ja tajusi lopulta suksia kuuseen minun talostani. Jos se ei olisi kuullostanut yhtä hullulta kuin miltä se kuullostaa, olisin voinut kertoa sen kavereille mitä mehevimpänä vitsinä. Mutta päätin pitää asian ihan omana tietonani.
Olin lähdössä kauppaan, kun huomioni kiinnittyi kotiovessani oleviin raapimisjälkiin. Ne saivat oloni taas hieman hermostuneeksi ja olin saada sydänkohtauksen kun kuulin puhetta takanani:
"Se siis vieraili sinunkin luonasi." Käännyin ja hämmästyin ku se yläkerran poika seisoi edessäni hieman unisen näköisenä ja aika järkyttyneenäkin. "Mitä sinä tarkoitat?" minun onnistui kysyä. Poika mietti hetken aikaa ennen kuin vastasi:
"Tarkoitan sitä naista, jonka silmät ovat vitivalkoiset, iho niin kuin muovia ja suu luonnottoman leveässä hymyssä. Sinähän näit sen vai mitä? Kuulin kuinka se raapi oveasi yöllä. Sinähän kuulit sen myös vai mitä? Suuni loksahti auki kun kuulin pojan puhuvan siitä.
"J-joo. Miten sinä tiesit siitä?" kysyin epävarmasti. "Koska se on vieraillut myös minunkin luonani. Kun näin sen ensimmäisen kerran en ollut uskoa silmiäni, minua pelotti ihan hirveästi. Vaikka minua väsytti, en kuitenkaan kyennyt nukkumaan kun se olio tuijotti minua. Ja kellon lyödessä neljä sen karmaiseva hymy hyytyi ja se katosi. Ja sama toistui viikon ajan ja aina minä valvoin neljään asti. Ja lopulta hän siirtyi seuraavaan uhriin. Sinuun. Päätin kirjoittaa sinulle varoituslapun. Oletettavasti sait sen? Siinä minä kielsin sinua menemästä nukkumaan ennen kello neljää. En ymmärrä miksi mutta luultavasti se tappaa sinut jos nukahdat ennen sitä ja se siirtyy aina seuraavaan. Se käy sinunkin luonasi vielä tämän viikon ajan, kunnes hän valitsee taas seuraavan uhrinsa alakerrasta. Sinun täytyy auttaa minua varoittamaan ihmisiä siitä ja mikä tärkeintä; ÄLÄ MENE ENÄÄ NUKKUMAAN ENNEN KELLO NELJÄÄ! Vaikka se ei enää vierailisikaan luonasi, se voi aina palata."
Yhdestä asiasta olin oikeassa; se oli yläkerran poika joka kirjoitti sen lapun, mutta ei pelotellakseen vaan suojellakseen. Ja niin minäkin olen tehnyt. Olen tehnyt aina yhden kerran viikossa kun olio valitsee taas seuraavan uhrinsa. Olen pojan kanssa kirjoittanut varoituskirjeitä naapureillemme. Osa on uskonut. Ja ne toiset ovat löytyneet asunnoistaan kuolleina. Ja minunkin luonani se kävi viikon verran kunnes en enää nhänyt sitä.
Se on nyt siirtynyt kokonaan toiseen taloon, jonne minä en ole kirjoitellut lappuja. Jotkut ovat tajunneet varoittamattakin, mutta edelleen saan lukea lehdistä, kuinka taas yksi henkilö on löydetty kuolleena asunnostaan. Uhreihin on kuulunut myös pieniä lapsia.
Olen iloinen että olin yksin sinä iltana. Jos vanhempani tai siskoni olisivat olleet kotona, ei kukaan heistä olisi uskonut varoitusta vaan olisiat menneet suoraan nukkumaan... ja kuolleet.
En ole nähnyt tätä oliota enää moneen kuukauteen, mutta valvon edelleenkin neljään asti. Asia mitä pelkään eniten on se että nukahdan juuri ennen kello neljää ja että silloin suljen silmäni pysyvästi.
