Pian kuulin ovikellon soivan ja riensin riemuissani ovelle. En tajunnut katsoa ovisilmästä kun ulkona seisoikin jokin nuori, luultavasti noin kolmekymppinen vaalea mies. Olin melkein horjahtaa ja mies tarttui tiukalla otteella kädestäni kiinni etten kaatuisi. Jähmetyin häpeästä kun hän katsoi minua huolestuneesti. Yritin peittää nolostumiseni ja hymyilin ystävällisesti kysyessäni mieheltä: "Voinko auttaa jotenkin?"
Mies otti esiin jonkilaisen paperilappusen ja ojensi sen minulle.
"Tähän pitäisi saada vanhemman allekirjoitus. Olisiko äitisi kotona?" Mies kysyi. Tarkastelin paperia. Se oli jokin terveysjuttu enkä tietenkään ymmärtänyt siitä mitään. Ojensin lapun takaisin miehelle ja vastasin ystävällisesti: "Ei valitettavasti, hän on koko päivän töissä ja tulee vasta huomen aamuna. Voin kyllä ilmoittaa että kävit." Mies nyökkäsi ja sanoi sitten: "Selvä no pyydä häntä soittamaan Tohtori Georgelle kun hän tulee kotiin. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa." Mies toivotti ja kääntyi sitten tiehensä. Moikkasin vielä perään ja suljin oven perässäni kiinni. Tohtori George oli kyllä tuttu nimi. Äiti on puhunut hänestä ja että hän on kaupungin parhain kirurgi mitä voi toivoa.
Ennen kuin ehdin kääntyäkään, ovikello pirahti uudestaan. Ajattelin sen olevan se mies, Tohtori George ja riensin heti taas avamaan sitä.
"Unohtuiko jotain..?" Ei ketään. Hämmennyin täysin. Miten joku olisi voinut ehtiä juoksemaan tiehensä niin nopeasti jättämättä itsestään elonmerkkiäkään. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se oli vain joittenkin 12 vuotiaitten lapsien tyhmää pilaa. Kohautin olkapäitäni ja menin takaisin sisälle. Olin juuri menossa yläkertaan kun ovikelloa rämpättiin taas. Käännyin äkisti ja juoksin kurkistaen ovisilmästä ulos. Ei edelleenkään ketään. Aloin olla hieman hermostunut ja esitin lähteväni. Otin kaksi askelta olohuoneeseen päin, mitään ei tapahtunut. Sitten astuin jo kokonaan pois eteisestä eikä edelleenkään mitään. Olin melkein keittiössä kun se taas alkoi soida. Minun olisi tehnyt mieli juosta ovelle niin nopeaa vauhtia millä vain ja ainoastaan raivostunut teini-ikäinen pääsi. Päätin kuitenkin ensin tarkistaa ikkunasta kurkistamalla kuka siellä oikein pelleili. Konttasin hitaasti olohuoneen ikkunalle ja pimpotus kuului yhä. Raotin valkoisia olohuoneen verhoja nähdäkseni ulos ovelle ja pian vereni seisahtui ja sydämenni alkoi nopeaa sytkyttämään rinnassani. Olin huomaavinani jonkilaisen naishahmon kävelemässä edestakaisin kuistilla odotellen oven ulkopuolella. Sillä oli mustat, pitkät hiukset ja asia joka järkytti minua kaikkein eniten oli sen kauttaaltaan verinen, pitkä mekko ja verenpeittämä, punainen iho sekä veriset jalanjäljet. Henkäisin syvään ja peruutin pois ikkunalta niin nopeaa että pääni kolahti täysiä lasipöytään. Kipu oli lähes sietämätön ja huomasin kuina käteni olivat tahriintuneet verestä. Tajusin että nenäni oli alkanut taas vuotaa verta. Niin käy aina kun adrenaliini iskee tai kolautan pääni todella kovaa johonkin. Nousin kompuroiden seisomaan ja kävelin horjuen kettiötä kohti kunnes ovikello alkoi taas soida. Kiljaisin ja käännyin ovea kohti kysyessäni: "Kuka siellä?!" En saanut vastausta. Sen sijaan näin jotain joka todella sai vereni seisahtamaan ja naamani oli kalmankalpea. Huomasin kuinka oven yläpuolella olevasta ikkunasta kurkisti sisään, verenpunainen, mustahiuksinen naisen pää. Katsoin naista kauhunvallassa ja huusin sitä lähtemään. Kesti kai puoliminuuttia kun naisen verinen pää laskeutui ja sen verestä tahriintuneet kädet luisuivat perässä. Kesti muutaman sekuntin ja ovella alkoi kova koputus. Hätkähdin ja aloin itkeä. Lyyhistyin maahan ja painoin pääni seinään.
"Carlie?! Carlie! Oletko kotona?! Avaa, täällä Josely!" Nousin äkisti seisomaan kuultani Joselyn iloisen äänen ja juoksin avaamaan ovea. Se todellakin oli hän! Olin iloinen vaikkei se päällepäin näkynytkään. Olin kuitenkin samaan aikaan hämmentynyt ja tarkistin ympäristön.
"Carlie! Mitä sinulle on tapahtunut?!! Olet ihan veren peitossa!" Josely sanoi katsoessaan minua järkyttyneenä. Oli hetken hiljaista kunnes sain vastatuksi: "Kolautin pääni pöytään ja nenä alkoi vuotaa. Sellaista sattuu." Yritin sanoa tyynesti. Äänessäni kuitenkin värähteli. Oli taas pitkä hiljaisuus ja sitten Josely kaivoi laukustaan pari monistetta jotak minun piti tehdä. Kiitin ja pyysin jäämään muttei tietenkään voinut kuten tavallista.
Tehtyäni monisteet vaihdoin puhtaita päälle eikä verta enää tullut. Sen jälkeen soitin äitille sillä yksinäisyys alkoi ahdistamaan. Hän ei tietenkään voinut tulla kesken työpäivän ja juuri kun lopetin puhelun ovikello soi. Vereni seisahtui taas ja sydämeni hakkasi yli yhdeksäätuhatta. Käänsin pääni hitaasti ovea kohti ja sitten aloin hitaasti kävellä sen luo. Lösähdin keskelle lattiaa ja katsoin ikkunaa oven yläpuolella. Tuijotin silmästä silmään verenpunaista naisen päätä. Sen hyytävät, mustat silmät katsoivat takaisin. En saanut moneen minuuttiin sanaa suustani kunnes nousin äkisti seisomaan ja potkaisin ovea huutaessani: "MITÄ HELVETTIÄ HALUAT?!!!!!"
Tajusin heti ettei minun olisi pitänyt tehdä sitä sillä sekunteja myöhemmin ovi narahti ja raottui hiukan. Peruutin seinään saakka kun raosta ilmestyi veriset sormet ja sitten esiin tuli koko punainen käsi. Sitä seurasi kaksi punaista jalkaa sekä verentahrima mekon helma. Lopuksi esiin astuivat karmivat kasvot jotka saivat minut lähes pyörtymään. Minua totisesti huimasi kunnolla kun lösähdin maahan ja kiinni sienään. Sydän hakkasi rinnassasi niin kovaa että se saattoi peittää kaikki muut äänet ympäriltä. Tunsin järkeni hämärtyvän ja otsani kunnolla hikeentyvän sekä tunsin kyynelet poskissani. Sisään astui kokonaan jokin karmiva naishahmo jolla oli mustat hiukset ja se oli muuten kokonaan punainen. Sen askelista kuului LÄTS ja huomasin kuinka verijäljet seurasivat sitä. Nainen ojensi kätensä minua kohti ja pian se oli tarpeeksi lähellä koskettaakseen kasvojani verisillä käsillään. Pian tunsin sen raskaan hengityksen ja omakin hengitys kiihtyi kiihtymistään. En koskaan ollut niin paniikin vallassa. Naisen verinen nenänpää melkein kosketti omaani, kunnes se päästi kovan, pahaenteisen, kituvan lapsen huudon ja yhtäkkiä kaikki pimeni.
Nyt olen sairaalassa vanhempani itkien vierelläni ja Tohtori George toisella puolella sänkyäni. Olen ollut täällä nyt kaksi päivää koska en uskalla enää mennä kotiin. Vanhempani antoivat minun jäädä sairaalaan kunnes ovat löytäneet uuden asunnon jostain todella kaukaa.
Vanhempieni piti juuri lähteä joten nyt olemme kahden tohtorin kanssa. Pitkän hiljaisuuden aikana minä ja tohtori loimme noin neljäninuutin pituisen katsekontaktin, ennen kuin hän kääntyi selin minuun päin. Sillä hetkellä andrenaliini iski taas. Nyt peilin kautta näen kuinka vereen tahriintunut, mustahiuksinen nainen roikkuu tohtorin hartioilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti