Bree Stab

Tarina on lähtöisin toisesta kauhublogistani!

Minun nimeni on Bree Stables. Syy miksi muutin sukunimeni pelkäksi Stabiksi... noh, tulette kuulemaan sen myöhemmin tässä tarinassa, jonka nyt teille kerron. 

 Elämäni oli kaikin puolin täydellistä siihen saakka, kun täytin 13 vuotta. Minulla oli rakastavat vanhemmat ja maailman parhaimmat, sekä luotettavimmat kaverit koko maailmassa. Sain paljon hyviä arvosanoja koulussa, eikä minua kiusattu. Oppilaat ja opettajat pitivät minusta, kuten myöskin minä heistä. 

 Valmistuin ala-asteelta kiitettävin arvosanoin ja yläasteeni alkoi odotetusti. Sain heti paljon uusia ystäviä sekä hyvän maineen kilttinä ja auttavaisena tyttönä. En olisi voinut toivoakaan parempaa elämää itselleni. Minulla oli kaikkea mitä halusin ja kaikkea mitä tarvistin. En olisi koskaan uskonut, että se kaikki onni vain päättyisi yhdellä hetkellä, kuin seinään...

 Pari kuukautta 13-vuotis syntymäpäiväni jälkeen alkoi kesäloma. Oli aurinkoinen päivä ja vietin sen yhdessä ystävieni Summerin, Rosen ja Lilianin kanssa. Kävimme rannalla, elokuvissa ja syömässä. Tehtiin kaikkea sitä, mitä rakastin. Illalla sitten, kun saavuin kotiin, paistoimme vanhempieni kanssa lettuja, joimme limua ja katsoimme TV:tä. Se oli elämäni viimeinen onnellinen ilta, ennen kuin kaikki kääntyi päälaelleen ja koko maailmani romahti.

 Heräsin yöllä koviin kolahduksiin, jotka kuuluivat alakerrasta. Olin aikalailla unihiekan sokaisema vielä siinä vaiheessa, mutta sitten minä onnistuin herättämään kehoni ja mieleni kunnolla. Tajusin nimittäin nopeasti, ettei kyseessä ollut kumpikaan vanhemmistani hääräilemässä keittiössä. Se kuulosti enemmän siltä, kuin joku olisi paiskonut ihmistä huonekaluihin. Toisin sanoen se kuulosti ilmiselvältä tappelulta mielestäni. Ja oikeassa olin... Nousin ylös sängystäni ja hipsin mahdollisimman hiljaa portaat alas. En osannut siinä vaiheessa pelätä sitä pahinta. En oikein muista tarkalleen, mitä oikein ajattelin. Kai minä oletin, että isä tai äiti vain käveli unissaan. Pääsin olohuoneeseen ja todistin mitä traumaattisimman näyn koskaan. Edessäni seisoi tummiin vaatteisiin pukeutunut ihmishahmo, jonka kasvoja peitti valkoinen pääkallonaamio. Se oli totisesti kamalinta, mitä olin eläissäni nähnyt. En kyennyt huutamaan, enkä liikkumaan sillä pelko ja pakokauhu olivat jähmettäneet mieleni sekä kehoni. En pystynyt miettimään järkevästi. Ainoat ajatukset, jotka muistan olivat, että kuka hän on ja mitä hän haluaa.

https://www.youtube.com/watch?v=4Nsf2HMzs4I

 Hahmo hätkähti huomatessaan minut ja hävisi salamannopeasti takaovesta ulos pimeyteen. Sillä hetkellä sain kontrollin kehostani ja juoksin täyttä vauhtia vanhempieni huoneeseen. Ovi oli selällään auki ja vanhempani... makasivat verisinä sekä elottomina huoneen lattialla... Heidät oli tapettu brutaalimmalla tavalla, kuin olisi voinut kuvitella. Heidän pelontäyteiset kalpeat kasvot... heidän auki viilletyt kaulat... heidän irti silvotut raajat... heidän ulos revityt sisäelimet... olin muutaman sekunnin ajan täysin shokissa. En pystynyt uskomaan, että se oli todellista... EN HALUNNUT USKOA NIIN! Kyynelien alkaessa virrata poskiani pitkin, yritin vielä epätoivoisesti nipistää itseäni hereille. Rukoilin, että kaikki se mitä näin, olisi ollut vain pelkkää painajaista. Mutta sitten minä tajusin, että se oli totta. Kaikki se mitä näin, oli totta ja kaikki se, mitä jouduin todistamaan omin silmin, tapahtui oikeasti... MINULLE..! Kun sen käsitin, lyyhistyin maahan ja rupesin itkemään. Itkin ja huusin kovempaa, kuin koskaan aikaisemmin. Raahasin itseni vanhempieni ruumiiden luokse ja halasin heitä molempia tiukemmin, kuin koskaan aikaisemmin. En välittänyt kuolemanhajusta, enkä verestä, mikä tahrasi yöpaitani. En välittänyt mistään muusta sillä hetkellä. Minä vain suljin heidät syleilyyni ja itkin. Poliisiautojen sireenien voimistuessa ulkona minä vain itkin... ja itkin...

 Neljä kuukautta vanhempieni hautajaisten jälkeen minä viimein suostuin muuttamaan enoni Matthewin ja hänen vaimonsa Caronin luokse. Sitä ennen olin viettänyt kesälomani ja ja suurimman osan syksystäni laitoksessa. En halunnut olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa. Poliisien kanssa olin yhteyksissä ihan vaan sen takia, koska halusin tietää, kuka minun vanhempani murhasi. Ei minulle tietenkään kerrottu paljoa mitään, sillä olinhan vasta 13-vuotias. Mutta joka tapauksessa olin pitkään eristyksissä muusta maailmasta. Menin kyllä kouluun, mutten puhunut siellä kenellekään. Monet ystäväni olivat tietysti huolissaan minusta ja ottivat osaa suruuni. Ei ole heidän vika, että syrjäydyin. En vain yksinkertaisesti kyennyt kommunikoimaan enää kenenkään kanssa. Kun sitten muutin enoni luokse toiseen kaupunkiin, en enää pitänyt yhteyttä vanhoihin kavereihini ja erkaannuin heistä totaalisesti. He eivät olleet enää ystäviäni, sillä minä ajoin heidät pois luotani. Toinen puoli minusta kaipaa edelleen ystäviäni, mutta toinen puoli ei tunne enää mitään.

 En suostunut aloittamaan julkista koulua uudessa asuinympäristössäni, joten kävin peruskouluni loppuun kotiopetuksessa. En hengaillut ulkona kenenkään kanssa. En käynyt enää leffassa, syömässä tai rannalla. En poistunut huoneestani mihinkään aikoihin. Enoni ja hänen vaimonsa huolestuivat ja varasivat minulle ajan terapeutin juttusille. Vihasin sitä. Tuntui, kun minun ei olisi annettu surra rauhassa omalla tavallani. Totta kai he ajattelivat minun parastani, mutta en silti pitänyt siitä, miten he puuttuivat elämääni juuri silloin, kun olisin halunnut vain olla yksin. Todellisuudessa minä kyllä olisin juuri silloin tarvinnut apua ja tukea. Mutta sen tajusin vasta, kun oli liian myöhäistä. Jos olisin tiennyt sen, minkä tiedän nyt, kaikki olisi ehkä nyt toisin... Ja ehkä enemmän ihmisiä olisi hengissä...

 Lukio alkoi luultua paremmin. Tapasin ihanan pojan, Travisin, joka auttoi minua pääsemään hiljalleen jaloilleen tässä surkeassa elämäntilanteessani. Vietimme yhdessä aikaa rannalla, elokuvissa ja syömässä. Tehtiin kaikkea sitä mitä rakastin. Se ei tuntunut samalta, kuin silloin kolme vuotta aiemmin, mutta rakastin sitä silti. Tunsin elämässäni pitkästä aikaa pientä iloa, mutta sitten tuli ero. Travis ihastui toiseen tyttöön ja jätti minut. Se oli musertavaa. Minulla ei ollut ketään muuta. En voinut lakata itkemästä huoneessani. En voinut lakata viiltelemästä käsiäni, jalkojani... ja jopa kasvojani! En kyennyt muuta kuin suremaan menetystäni... taas kerran. 

 Viikko ennen 16-vuotis syntymäpäivääni menin pitkästä aikaa taas terapeutin juttusille. Tuntui, että tämä oli vain enoni keino olla ottamatta vastuuta "ongelmistani". Istuin ruskealla nahkatuolilla ja tuijotin puista työpöytää edessäni. Pöydän toisella puolella istui terapeuttini, tohtori Greene. Hän kysyi minulta kysymyksiä. Minä vastasin itkuisena ja ääni väristen. Hän kyseli muun muassa kysymyksiä siitä yöstä, kun vanhempani murhattiin. Siitä puhuminen oli tuskallisempaa, kuin olisin osannut kuvitellakaan. Aina kun avasin suuni, näin tapahtuneen mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan. Aivan, kuin se olisi tallennettu filminauhana pääni sisälle. Se ahdisti. Ja ahdistus aiheutti sen, että aloin raapia käsivarsiani tahtomattani. Käteni punoittivat ja vuotivat verta. Tohtori Greene ojensi minulle kylmään veteen kostutettua paperia, jota painoin raapimisjälkieni päälle. Hän ilmeisesti kirjoitti kaikki vastaukseni ylös paperille. Luulen kuitenkin, että hän vain piirsi tikku-ukkoja vihkoonsa ihan vain pelkkää kylläisyyttään. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt mitä kävin läpi. Tuntui, ettei kukaan edes halunnut ymmärtää, minkälaista tuskaa jouduin kestämään. Tuntui, kun olisin ollut aivan yksin tässä julmassa maailmassa. 

 Syntymäpäivääni edeltävänä yönä näin mitä kamalimman painajaisen koskaan. Olin entisessä kodissani, istuin olohuoneen sohvalla veitsi kädessä. Tuijotin suoraan eteenpäin ilman kiintopistettä, aivan kuin olisin tuijottanut tyhjyyteen. En ole varma mitä, tai ketä oikein odotin. Nousin lopulta seisomaan ja kävelin hitain askelin kohti vanhempieni huonetta. Avasin oven ja näin heidän paloitellut ruumiit verisinä huoneen lattialla, 

samassa asennossa, kuin sinä kohtalokkaana yönä. 

 Se oli musertava näky, mutten tuntenut surua, vaan vihaa. Tunsin äärimmäisen, polttavan raivon kasvavan sisälläni yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Mielessäni pyöri vain yksi ajatus: "Tapa hänet! Kosta hänelle! Tapa hänet! TAPA HÄNET!" 

 Näiden sanojen kaikuessa pääni sisällä käännyin poispäin vanhempieni ruumiista ja näin edessäni tämän saman tummiin pukeutuneen pääkallonaamioisen hahmon, seisomassa noin kahden metrin päässä minusta. Himmeässä valossa se näytti itse Viikatemieheltä. Ja sitä se olikin. Itse KUOLEMA!

 En tuntenut tippaakaan pelkoa. En oikeastaan tuntenut mitään... mitään muuta kuin vihaa. Suurta vihaa, mikä peitti kaiken järjellisen ajattelun mielessäni. Viha, jota kannoin tätä murhaajaa kohtaan. Viha jota olin kantanut jo vuosikaudet mukanani aina tähän päivään saakka. Sisälläni kaikuvat äänet voimistuivat, pakottaen minua tappamaan hänet. Lopulta minä kohotin veistä kädessäni ja juoksin hahmoa kohti. Hyppäsin ilmaan ja iskin veitsen voimalla hahmon rintakehään. Verta alkoi roiskua joka puolelle. Siinä vaiheessa tunsin iloa ja aloin nauramaan. Nauroin kovaa ja mielipuolisesti. Se tuntui hyvältä. Se tuntui aivan mahtavalta. Katsoin, kuinka hänen verinen ruumiinsa veltostui ja... pudotin veitsen kädestäni järkyttyneenä. Hahmo ei enää ollutkaan se murhaaja, vaan... isäni! Minä olin juuri tappanut isäni! Katsoin verisiä käsiäni ja aloin huutamaan. Huusin kovaa ja hysteerisesti. Huusin niin lujaa, että enoni kuuli sen ja ravisteli minut hereille. 

 Olin hiestä märkä ja kauhusta kankea. Hengitin raskaasti ja painoin molemmat käteni kiinni rintaani. Itkin, tärisin, vapisin. Olin aivan shokissa. Enoni painoi pääni rintakehäänsä vasten ja silitti minua hiuksista. Hän yritti rauhoitella ja toisteli koko ajan, että kaikki on hyvin. Kaikki EI TODELLAKAAN OLLUT HYVIN! Ei pitkään aikaan ollut, eikä tule koskaan enää olemaan...

 Taas yksi syntymäpäivä ilman My Little Pony-teemaisia ilmapalloja, juhlahattuja, koristeita, herkkuja, kakkua, lahjoja, ystäviä ja vanhempia. Vain minä, yksin ja onnettomana. Enoni sai puhelun poliisilta. He olivat saaneet selville vanhempieni murhaajan henkilöllisyyden, mutteivät olleet vielä löytäneet kyseistä ihmistä. Hänen nimensä oli Harry Voorhees. Pahamaineinen sarjamurhaaja, jota on etsitty jo useampikin vuosikymmen. Motiivi vanhempieni tappamiselle oli siinä vaiheessa edelleen mysteeri. 

 Kun katsoin murhaajan kuvaa, tunsin polttavaa vihaa sisälläni. Tällä kertaa se oli kuitenkin aitoa vihaa. Aitoa kuohuvaa raivoa, joka vain yltyi ja yltyi sisimmässäni. Pääni sisällä alkoi taas kuulua ääniä, jotka huusivat:

"Tapa hänet! Tapa hänet!"

 Samana iltana löin kämmeneni kylpyhuoneen lavuaarin kulmaan ja tuijotin itseäni peilistä. Tuijotin arpia käsissäni ja kasvoissani. Tuijotin itkemisestä punottavia ja turvonneita silmiäni. Tuijotin halki pureskeltuja huuliani ja takkuisia hiuksiani. Tuijotin koko olemustani ja turhauduin. Kaivoin harjan kaapista ja harjasin hiukseni suoriksi. Huomasin samalla hiusväripullon peilikaapissa. Olin saanut sen syntymäpäivälahjaksi enolta. Tummanliilaa väriä, josta olin aina haaveillut. Vanhempani eivät koskaan antaneet minun värjätä hiuksia, koska he pitivät sitä terveysriskinä. Se oli yksi niistä monista asioista, joista valitin vanhemmilleni paljon. Jos olisin tiennyt, että menettäisin heidät näin julmalla tavalla, olisin jättänyt ne useat ilkeät kommentit silloin aikanaan sanomatta...

 Otin hiusväripullon kaapista ja avasin sen. Sekoitin aineet keskenään ja levitin värin päähäni käyttöohjeisiin lainkaan vilkaisematta. Kun olin antanut värin vaikuttaa muutaman minuutin, menin suihkuun. Katsoin, kuinka tummanliila väriaine valui vartaloani pitkin lattialle ja sitä kautta viemäriin. Se näytti hieman veren ja viinin sekoitukselta. Olisin halunnut maistaa väriainetta ja tuntea metallisen maun suussani. Hillitsin kuitenkin itseni ja kun olin valmis, kiedoin pyyhkeen ympärilleni. 

 Poistuin kylpyhuoneesta nauttien kuolemanhiljaisesta, tyhjästä talosta. Enoni oli vaimonsa kanssa juhlimassa, eivätkä he varmaankaan palaisi kotiin vielä moneen tuntiin. Tarkastelin uusia hiuksiani peilistä. Minua hymyilytti. En tiedä miksi. Se vain tuntui hyvältä... Jollain kierolla tavalla se tuntui siltä, kuin olisin värjännyt hiukseni jonkun toisen verellä, vaikkei väri mitenkään muistuttanut lähellekään aitoa, tummanpunaista verta. Jotenkin tummanliila sävy sai sen tuntumaan eksoottiselta vereltä... ajatus verestä alkoi houkuttamaan niin paljon, että kävelin keittiöön, otin sieltä terävimmän veitsen, minkä löysin ja viilsin ranteeseeni pitkän ja syvän haavan. Verta alkoi valumaan ja se sai minut hymyilemään, suoraan sanottuna nauramaan. Olin kuin verenhimoinen vampyyri, antaessani kielen lipoa verta kädeltäni. Se ei edes sattunut. Se tuntui hyvältä. Se tuntui mahtavalta! Se ei kuitenkaan sammuttanut janoani kokonaan. Ja syy siihen oli se, että se oli minun omaa vertani. Saadakseni täydellisen tyydytyksen, minun täytyisi vuodattaa jonkun toisen verta, mutta kenen?

 Ajatus valkeni minulle nopeasti; aioin etsiä tämän vanhempieni murhaajan käsiini! Harry Voorhees! Hän oli hirviö! Hänen oli kuoltava! Jonkun täytyi kostaa hänelle vanhempieni kuolema, ja sen jonkun täytyi olla minä..!

 Mutta mistä löytäisin tämän Harryn? Miestä oli etsitty melkein kolme vuotta, eikä häntä ole koskaan löydetty. Ja jos poliisi ei häntä löydä, miten minä sitten voisin? En vaipunut epätoivoon, sillä keksin pian oivan suunnitelman. Minä nimittäin tiesin, että Harrylla on tytär, Lilian Voorhees, joka asui entisessä kotikaupungissani.

http://www.erikstraker.com/tag/urban-legends/

 Bree lähestyi vanhaa, tuttua kerrostaloa keskustan laidassa myöhään illalla. Hän tuijotti ensimmäisen kerroksen ikkunasta sisään, nähden nuoren ja kauniin vaaleatukkaisen tytön harjaamassa hiuksiaan peilin edessä. Tutun näköinen tyttö hymyili peilikuvalleen ja käveli pois Bree'n näköetäisyydeltä. Bree puristi veistä tiukasti kädessään ja käveli hitaasti kohti rapunovea. Hän tarttui oven kahvaan ja väänsi sitä. Ovi aukesi narahtaen. Bree hiippaili pimeydessä noussen portaita pitkin ensimmäiseen kerrokseen. Hän käveli tutun oven luokse ja pimpotti ovikelloa. Vaaleatukkainen, nuori tyttö tuli avaamaan ja järkyttyi nähdessään vanhan ystävänsä...

 "Br... Bree..?" tyttö änkytti peloissaan ja Bree nyökkäsi.

 "Sinä tiesit koko ajan, kuka minun vanhempani murhasi. Sinä olet tiennyt sen kaikki nämä vuodet. Etkä sanonut mitään!" Bree puhui, hyvin matalalla ja vääristyneellä äänellään. Vaaleatukkainen tyttö alkoi väristä pelosta.

"Bree... minä en voinut..."

"Älä jauha paskaa! Sinä olisit voinut, mutta sinä et vain halunnut. Sinä se vain taputit minua olkapäälle ja olit muka pahoillasi, kun itkin vanhempieni poismenon takia! Minä luulin, että sinä olit ystäväni! Sinun sairas isäsi on murhaaja! Ja sinä tiesit sen..!"

 Säikähtänyt tyttö yritti sulkea ovea Bree'n edestä, mutta Bree vain paiskasi oven auki ja rynnisti sisälle vanhan ystävänsä kimppuun. Bree repi tyttöä hiuksista ja heitti hänet päin lasitaulua, joka rikkoutui miljooniksi lasinsiruiksi tytön osuessa siihen. Tyttö kaatui maahan ja yritti kontata pois Bree'n läheltä. Hän yski ja huohotti samalla, kun lasinsirut lävistivät hänen kasvojaan. Bree käänsi tytön ympäri niin, että tytön veriset kasvot katsoivat kohti Bree'tä. Verenhaju nostatti Bree'lle taas sen miellyttävän tunteen, mikä oli vallannut hänet aikaisemminkin. Tunteen siitä, että hänen oli pakko vuodattaa enemmän verta. Bree alkoi jälleen nauraa. Hän nauroi kovaa ja mielipuolisesti. Hän ei ollut enää järjissään. Kaikki inhimillinen osa hänestä oli poissa. Kaikki tunteet, kaikki sääli... oli kadonnut. Hän ei ollut enää ihminen. Hän oli kuin demoni ihmisen ruumiissa.

 Bree nosti tytön paitaa ja viilsi veitsellä tämän vatsaa. Tyttö alkoi kakoa ja sylkeä verta suustaan. Seuraavaksi Bree painoi veitsen terän hitaasti tytön rintaan. Veitsi upposi syvälle ja verta roiskui joka puolelle. Bree nautti siitä... hän ei välittänyt, että tyttö oli hänen entinen paras ystävä. Bree vain nautti tappamisesta. Hän suorastaan rakasti sitä. Bree viimeisteli "työnsä" viiltämällä tytön kurkun auki ja jätti hänet kitumaan kuoliaaksi. Bree nousi seisomaan ja tarkasteli verisiä käsiään. Hän kirjoitti ystävänsä verellä seinään viestin etsimälleen hekilölle:

"Harry, jos näet tämän, odotan sinua talossa, jossa murhasit viattoman lapsen vanhemmat. Tiedät kuka olen, joten älä epäröi vaan kohtaa minut kuin mies! 

   - B"

 Istuin vanhan kotini olohuoneen sohvalla veitsi kädessä, katse edessä ilman kiintopistettä. Viimeksi en ollut varma, mitä tai ketä oikein odotin, muta tällä kertaa minä sen tiesin. Odotin miestä, Harry Voorheesia, joka tappoi vanhempani. Entisen parhaan ystäväni isä, pahamaineinen sarjamurhaaja. Oli hänen aikansa kohdata minut, oli hänen aikansa vastata teoistaan. Oli hänen vuoronsa tuntea se sama kärsimys, minkä hän aiheutti uhreilleen. Oli hänen vuoronsa anoa armoa ja rukoilla henkensä puolesta. Oli hänen aikansa siirtyä tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Ja mitä hitaammin sekä kivuliaammin, sen parempi.

 Odotukseni palkittiin. Kuulin etuoven avautuvan ja raskaiden askelien lähestyvän. Nousin ylös ja näin pian edessäni tutun tummiin pukeutuneen hahmon valkoisella pääkallonaamiolla. Hän se oli. Hän oli Harry Voorhees. Miehen näkeminen palautti minut välittömästi siihen iltaan. Iltaan, jolloin löysin murhatut vanhempani heidän makuuhuoneestaan. Iltaan, jolloin elämäni muuttui maanpäälliseksi helvetiksi. Iltaan, jolloin kaikki se mitä olin, kaikki se mitä olisin voinut olla, kaikki se mitä eniten rakastin, vietiin minulta pois. Iltaan, jolloin menetin halun elää. Iltaan, jolloin menetin itselleni kaikkein tärkeimmät henkilöt. Iltaan jolloin menetin mahdollisuuteni olla hyvä ihminen ja tehdä jotakin hyvää elämässäni. Iltaan, jolloin menetin oman ihmisyyteni. Iltaan, joka teki minusta tällaisen; kylmäsydämisen tappajan...

 Pystyin näkemään sieluni silmin naamion taakse, pystyin näkemään pohjattoman vihan miehen kasvoista. Pystyin aistimaan katkeruuden ja kostonhimon huokuvan miehestä. Pystyin tuntemaan hänen tuskansa, koska se kuvasti omaani. Hän kärsi. Hän kärsi samalla tavalla, kuten minä olin kärsinyt kolme vuotta, vanhempieni kuolinyöstä lähtien. Minä nautin siitä. Nautin siitä ajatuksesta, että onnistuin satuttamaan miestä samalla tavalla, kuin hän oli satuttanut minua. Hänen tuskansa nostatti hymyn kasvoilleni ja sai minut janoamaan hänen verensä vuodattamista. Tunsin pohjattoman janon syvällä sisimmässäni. Janon, jonka pystyi sammuttamaan vain hänen verensä virtaus lattialla. Hänen verensä tahriintuneena minun veitsen terääni. Samaan aikaan tunsin raivoa. Samanlaista raivoa, kuin siinä unessa. Polttavaa vihaa ja polttavaa halua päättää hänen päivänsä. Halua upottaa veitsi syvälle hänen vatsaansa. Halu viiltää hänen kaulansa auki ja nähdä hänet tukehtumassa omaan vereensä. Halu repiä hänen sydämensä irti hänen rintakehästä. Halu paloitella hänen ruumiinsa miljooniin eri osiin. Halu nähdä hänen kituvan. Halu nähdä hänen ottavan viimeiset raskaat henkäyksensä, silmät pelkoa huokuen lasittuneina minuun. Aikaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Minun oli tehtävä se nopeasti. Ei kuitenkaan liian nopeasti. Hänen oli saatava tuntea se kipu, se sama kipu, jonka hän aiheutti omille uhreilleen. Kipu, jonka hän aiheutti minun raikkaille vanhemmilleni. Kipu, jonka hän aiheutti minulle. 

"Et tarvitse naamiota, tiedän kuka sinä olet. Olet hirviö! Harry Voorhees! Pilasit elämäni! Veit minulta kaiken, mitä minulla oli! Sinä rikoit minut sisältä, teit minusta kaltaisesi. Teit sen silkkaa hulluuttasi. Silkkaa kylmyyttäsi... silkkaa säälimättömyyttäsi! Et ansaitse elää enää päivääkään. Tämä on kosto vanhempieni murhasta!"

 Tuon lauseen sanottuani kohotin veistä kädessäni ja lähdin juoksemaan kohti miestä. Hyppäsin ilmaan, valmiina iskemään puukon hänen vasemman keuhkonsa läpi. Mies oli kuitenkin nopeampi, kuin olin kuvitellut. Hän väisti iskua ja tarttui minua hiuksista, heittäen minut päin olohuoneen lasipöytää. Pöytä rikkoutui painoni alla. Tunsin polttavaa kipua koko kehossani ja sain hädin tuskin henkeä. Kesti hetki, ennen kuin toivuin iskusta. Siinä ajassa mies oli ehtinyt viereeni. Hän iski oman puukkonsa selkääni. Kipu oli sokaiseva. Sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Se oli pahin fyysinen kipu, minkä olin koskaan elämässäni tuntenut. Mies alkoi potkia minua voimalla. Hän potki minua niin paljon, että aloin yskimään verta. En päässyt heti ylös. Kehoni oli lamautunut, enkä pystynyt hallita sitä. En pystynyt liikuttamaan käsiäni, vaikka kuinka halusin. En pystynyt nousemaan ylös. Ruumiini ei totellut. En kuitenkaan pelännyt. Vihani vain yltyi entisestään. Se antoi minulle hieman voimia nousta hitaasti pystyyn. Mies tuijotti minua. Pystyin edelleen näkemään hänen raivostuneen ilmeensä naamion läpi. Ja seuraavalla hetkellä aivan yllättäen, mies alkoi puhua:

"Olet oikeassa, tapoin vanhempasi silkkaa hulluuttani. Tein sen silkkaa kylmyyttäni ja säälimättömyyttäin. Aivan, kuten sinäkin tapoit minun tyttäreni. Teit sen, koska nautit siitä. Teit sen, koska rakastat tappamista. Valitsit kuitenkin väärät uhrit itsellesi. Ja nyt sinä saat maksaa siitä!"

 Mies sysäsi minut maahan ja viilsi puukollaan minua niskasta. Sen jälleen hän käänsi minut ympäri ja rupesi kuristamaan minua kaulasta. Tunsin runsaan veren vuotavan niskastani. En kuitenkaan kyennyt tuntemaan mitään muuta, sillä kuristus petti kaiken muun. Tunsin ainoastaan painetta päässäni. Tunsin hengitykseni vaikeutuvan ja tajuntani hämärtyvän. Hitaan kuoleman lähestyessä aloin näkemään välähdyksiä menneisyydestä. Näin koko elämäni vilahtavan silmieni edessä fiminauhan lailla. Kuulin sydämensykkeen korvissani hidastuvan ja hidastuvan... Tiesin kuolevani sinä iltana. 

 Silloin näin vanhempani. He seisoivat makuuhuoneen oven edessä vierekkäin, katsoen minua. Katsoen minun kuolemaani. Heidän ilmeensä olivat rauhalliset. Heidän olemuksensa olivat tyynet. En ole varma, oliko se merkki siitä, että olin siirtymässä tuonpuoleiseen. Vai yrittivätkö vanhempani auttaa minua? Huomasin nopeasti heidän edessään lattialla rikkoutuneen pöytälampun ja tajusin, että tämä on tilaisuuteni. Kurotin viimeisillä voimillani kohti lamppua ja ihme kyllä sain siitä tukevan otteen. Heilautin kättäni niin lujaa, kuin pystyin ja iskin lampun suoraan minua kuristavan hullun päähän.

 Harry karjaisi kivusta ja lensi taaksepäin. Yskin ja huohotin, mutten antanut itseni kauaa toipua. Nousin ylös niin nopeasti, kuin pystyin ja sysäsin miehen koko painoni voimalla maahan. Revin naamion hänen päältään ja kohdistin nyrkillä iskun suoraan hänen kasvoihin. Jatkoin pään mukiloimista, kunnes hänen kasvonsa olivat ihan verillä. Sen jälkeen otin veitseni lattialta ja puhkaisin sillä miehen molemmat silmät. Verta roiskui ja mies ulvoi kivusta. Sain taas sen mielihyvän tunteen, tällä kertaa se oli voimakkaimmillaan. Halu tappaa kasvoi niin suureksi, etten epäröinyt enää hetkeäkään. Viilsin miehen rintakehän auki. Tartuin hänen sydämeen, joka vielä sykki kädessäni. Ennen, kuin revin sydämen ulos, kumarruin miehen tasolle ja kuiskasin hänen korvaan:

"Olet oikeassa, tapoin tyttäresi, koska nautin siitä. Ja voit vain kuvitella, miten paljon nautin tästä."

 Revin sydämen ulos täydellä voimalla hänen rintakehästään ja annoin veren roiskua kasvoihini sekä vaatteisiini. Se tuntui hyvältä, paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Onnistuin viimeinkin kostamaan vanhempieni puolesta. Onnistuin tappamaan tämän hirviön! Katsoin hänen vielä sätkivää ruumistaan maassa. Hymyilin, nauroin. Siinä makasi äitini ja isäni murhaaja, Harry Voorhees! Minä tein sen! Ja minä rakastin sitä! Minä tuhosin hirviön! Vai tuhosinko? Olenko minä nyt hirviö?

 Bree heitti Harryn sydämen maahan ja juoksi autotalliin. Hän nosti sieltä kaksi bensakanisteria ja kantoi ne olohuoneeseen. Hän avasi molemmat bensakanisterit ja levitti bensan lattialle, seiniin sekä huonekaluihin. Sen jälkeen hän kaivoi miehen taskusta tulitikkuaskin ja heitti palavan tulitikun bensiiniin, sytyttäen bensan tuleen. Liekit levisivät nopeasti. Bree juoksi ulos talosta ja katsoi, kuinka hänen entinen rakas kotinsa paloi pois. Kuinka kaikki hänen rakkaat muistonsa, kaikki hänen rakkaat tavaransa, pyyhkiytyivät pois, paloivat tuhkaksi. Bree sulki silmänsä estääkseen kyynelien virtaamisen. Hän ei enää aikonut näyttää kenellekään, että häntä sattuu. Hän ei enää aikonut osoittaa minkäänlaista heikkoa kohtaa kenellekään. Hän huokaisi syvään ja avasi silmänsä. Punaisina ja sinisinä välkkyvien valojen lähestyessä horisontista, Bree lähti juoksemaan. Hän juoksi syvälle metsän pimeyteen, eikä häntä enää sen jälkeen koskaan nähty. Tyttöä etsitään edelleen, mutta tuloksetta. Bree Stables jäi kadoksiin... ikuisiksi ajoiksi.

 Ja nyt minut on leimattu hirviöksi. Tappajaksi, murhaajaksi..! Minä ehkä olen sitä nyt, mutten itse voi sille mitään. Minä vain nautin tappamisesta. Se on minulle, kuin huume. En vain yksinkertaisesti kykene enää elämään ilman sitä. En halunnut olla sellainen ihminen. Mutta minusta tehtiin sellainen. Huomasin sen pian sen jälkeen, kun olin tappanut Harry Voorhesin. Janoni ei sammunut siihen. Se tyydytti minua hetkellisesti, mutta vaikutus lakkasi nopeasti. Minun oli saatava tappaa lisää. Minun oli saatava vuodattaa lisää verta, tuottaa lisää kärsimystä, tuskaa ja pelkoa. Minun oli saatava tuntea se mielihyvä yhä uudelleen ja uudelleen.

 Mutta kuka olisi seuraava uhrini? Sitä en joutunut kauaa miettimään. Saavuin vielä samana yönä entisen poikaystäväni Travisin talolle. Murtauduin sisään kellariluukun kautta. Yllätin hänen uuden tyttöysävänsä keittiöstä ja sen jälkeen hiivin hiljaa Travisin makuuhuoneeseen. Hänen ilmeensä ennen hänen kuolemaansa oli pelkoa täynnä, aivan kuten toivoinkin. Annoin veren virrata. Annoin uhrini anoa armoa ja rukoilla. Annoin hänen hitaasti kitua kuoliaaksi. Ja tein sen saman myöskin entisille ystävilleni vanhassa kotikaupungissani. Tein saman minua kiusanneille koulutovereilleni uudessa kotikaupungissani. Tein saman myöskin rakkaalle enolleni, sekä hänen vaimolleen. En voinut jättää heitä kärsimään tähän maailmaan. Vein heidät turvaan isäni ja äitini luokse. Olen vienyt monien ihmisten henget. Olen saattanut hyvät ihmiset taivaaseen ja tuominnut pahat ihmiset alimpaan helvettiin. En tee sitä pahuuttani. Te ehkä ajattelette, että olen paha ihminen, joka tappaa hyviä ihmisiä. Mutta minä ajattelen, että olen hyvä ihminen, joka tappaa pahoja ihmisiä. Minä olin joskus viaton uhri, kuten sinäkin. Minut muutettiin tällaiseksi, enkä voinut sille mitään. Annan vain veitsen iskeä. Ja tämä on se syy, miksi en ole enää Bree Stables, vaan pelkkä Bree Stab.

 Joten tämä oli minun tarinani. Jos joskus kohtaamme, tiedä että en epäröi tappaa sinua. Olit sitten hyvä tai paha. Mutta nyt, suokaa anteeksi. Aurinko laskee... ja yövaellus... alkaa jälleen!

Red Smiley

Minun nimeni on Ada Rosework. Kerron teille nyt traumaattisen kokemukseni, joka muistaakseni tapahtui silloin kun olin yhdeksänvuotias ja kävin ala-asteella kolmatta luokkaa. En ollut mikään erityinen lapsi. Noin 149 senttimetriä pitkä, pitkät kuparinruskeat hiukset ja vihreät silmät. Minulla oli hyvä perhe; rakastavat vahnemmat ja maailman paras isoveli. Minulla oli myös paljon hyviä ystäviä eikä minua kiusattu. Elämäni oli siis sellaista niinkuin pitäisikin.

 Eräänä yönä heräsin outoihin kolahduksiin, jotka kuuluivat keittiöstä, alakerrasta. Ajattelin sen olevan jompi kumpi vanhemmistani tai sitten veljeni Joel, joten en välittänyt ja yritin vain nukahtaa uudelleen. Äänet kuitenkin kasvoivat ja pian kuulosti siltä, kuin joku olisi ollut huoneeni ulkopuolella. Päätin siis käydä tarkistamassa asian. Vaikka olin nuori 9-vuotias lapsi, osasin silti aina ajatella realistisesti enkä aluksi pelännyt että kyseessä olisi jotakin kammottavaa. Ääniähän kuuluu paljon vanhoista taloista eikä sen pitäisi millään tavalla olla outoa.

 Avasin huoneeni oven varovasti, tai ainakin yritin. Talomme oli ainakin 90 vuotta vanha ja ovet olivat erittäin narisevia. Olimme kuitenkin tottuneet siihen kun kerran olimme asuneet siellä melkein 10 vuotta. En viitsinyt laittaa käytävän valoja päälle sillä kuun valo muutenkin valaisi himmeästi yläkertaa. Tarpeeksi, jotta näkisin mitä siellä on. Siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Kävin tarkistamassa vanhempieni huoneen. He olivat nukkumassa eikä vaikuttanut siltä että jompi kumpi heistä olisi ollut hetki sitten hereillä, sillä en ollut kuullut huoneen ovenkaan käyvän. Seuraavaksi kävin tarkistamassa veljeni huoneen ja hänkin oli nukkumassa kaikessa rauhassa. Kohautin olkiani ja olin kääntymässä omaa huonettani kohden... kunnes kuulin sen.

 Portaiden päästä alakerrasta kantautui hiljaista, pahaenteistä naurua. Aluksi se kuulosti ihan tavalliselta ihmiseltä, mutta sitten se alkoi hiljalleen muuttua jotenkin... demoniseksi! Pystyin erottamaan kaksi erikorkuista ääntä; toinen oli erittäin matala ja toinen taas korvia raastavan kimeä. Aivan kuin kaksi eri henkilöä olisi nauranut täysin samaan tahtiin. Mutta siltikin se kuulosti enemmän siltä kuin molemmat äänet olisivat tulleet yhdeltä henkilöltä. Se oli aivan kuten jossain kauhuelokuvassa. Se kuulosti joltain riivatulta ihmiseltä. Olin nähnyt elokuvia missä niin käy ihmisille, jonka mielen on vallannut demoni tai jokin muu yliluonnollinen otus. Katsoin sellaisia elokuvia usein Joelin kanssa, joten enkai siksi heti pelännyt niin kuin normaalisti ikäiseni olisi siinä tilanteessa tehnyt. Jähmetyin kyllä hetkeksi paikoilleni, kunnes lopulta rohkeus otti minussa vallan ja kävelin nopein askelin portaiden päähän ja katsoin alas.

 Sillä sekunnilla kun katsoin sinne, nauru loppui eikä siellä näkynyt ketään tai mitään. Vaikka olinkin todella peloissani, tunsin myös kuinka uupunut olin ja aloin miettiä, että olin kai vain kuvitellut kaiken. Pian kuitenkin havahduin alakerran valojen avautuessa itsestään. Hieroin silmiäni varmistaakseni, etten nähnyt harhoja ja olin taas yhtäkkiä täysin pirteä. Normaalisti olisi kai pitänyt vain juosta itkien vanhempien huoneeseen ja hypätä heidän sängylleen herättäen molemmat, mutta enemmän minussa paloi kiinnostus tietää, mitä kummaa oli tekeillä.

 Kävelin hitaasti alas portaita yrittäen kuunnella samalla, jos se nauru taas alkaisi. Mitään ei kuitenkaan näkynyt missään. Tarkistin koko alakerran läpi; keittiön, olohuoneen, vessan, komeron, eteisen. Kävin jopa kuistilla tarkistamassa, mutta siellä ei vain ollut ketään, tai mitään. Palasin sisälle ja äkkiä kaikki valot alakerrassa sammuivat. Säpsähdin ja samassa minulle tuli sellainen tunne, kuin joku katselisi minua. Väristys kulki pitkin selkäpiitäni kun tunsin uteliaan silmäparin porautuvan otsaani. En kuitenkaan vieläkään nähnyt mitään ja ajattelin taas että olen aivan liian väsynyt, ja kuvittelen siksi asioita. Tunsin kylmää hikeä niskassani. En totisesti ollut koskaan aikaisemmin yhtä peloissani, kuin silloin. Olinko tulossa kipeäksi? Vaiko hulluksi? Yhtään enempää en ehtinyt ajatella kun astuin eteisestä olohuoneeseen ja... näin sen..!

 Keskellä olohuonetta, noin kahden ja puolen metrin päässä minusta seisoi tumma hahmo. Sillä kyllä oli selkeät ihmisen muodot, mutta sen ruumiinrakenne vaikutti jotenkin... aavemaiselta. Hahmo oli kauttaaltaan musta, tai siltä se ainakin näytti niin himmeässä valossa. Ainoat asiat mitkä hahmossa eivät olleet mustat ja mitkä erottuivat selkeästi hämärässä, oli tämän olennon kasvot; paholaisen kasvot. Pyöreät, elottoman nuken silmiä muistuttavat valkoiset silmät ja keskellä naamaa.. aivan järkyttävän iso, punertava virnistys, niillä elottomilla kasvoilla. Olion huulet olivat verenpunaiset, aivan kuten pienet läikätkin otuksen hampaissa. Itse hampaat olivat sairaalloisen kellertävät ja karmivat, aivan kuten se koko olemuskin mikä lie se olikaan. Hahmon silmät ja suu ikäänkuin loistivat pimeässä.

 Otus tuijotti minua herkeämättä. En pystynyt liikkumaan. Pelko oli jähmettänyt lihakseni. En pystynyt ajatella selkeästi. Mieleni oli transsissa. Hahmon tyhjä katse vain vangitsi minut paikoilleen. Olisin halunnut huutaa, olisin halunnut juosta, mutta ruumiini ei totellut mieltäni. Tunsin sydämeni tykyttävän rinnassani kovaan tahtiin ja lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen otus alkoi liikkua.

 Se nosti kätensä ojentaen ne eteenpäin, aivan kuin hän olisi yrittänyt kutsua minua luokseen. Silloin näin sen sormet.. tai ne pitkät, terävät piikit joiden paikalla olisi pitänyt olla sormia. Niistä... kynsistä tippui jotain tummanpunaista nestettä lattialle ja kuulin pientä naputusta kun pisaroita osui kovaan puulattiaan. Tajusin, että se oli verta ja... pian se taas alkoi.... se demoninen nauru joka kantautui otuksen suusta. Tällä kertaa nauru muuttui vain kovemmaksi ja kovemmaksi... kunnes se jo tuntui kaikuvan koko talossa ilman halki. Ja se jos mikä raastoi korviani todella paljon. Lopulta onnistuin rikkomaan transsin ja yritin nostaa käteni korvieni suojaksi. Kuitenkin heti, kun tein liikkeen, otus lopetti nauramisen, ja sitten sen kurkusta kantautui todella kovaäänistä... narinaa. Aluksi luulin sitä vain ääneksi, jota hahmo piti, mutta sitten aloin erottamaan sanoja ja... tajusin että se PUHUI! Se otus tosiaankin puhui minulle. Se sanoi minulle kaksi yksinkertaista, mutta silti niin painajaismaista lausetta.

 Otus sanoi: "Älä ole surullinen. Minä olen ystäväsi!"


 Sen sanottuaan otus oli yhtäkkiä salaman nopeasti ilmestynyt luokseni. Aloin kirkua kun se tarrasi kiinni käsistäni ja kaatoi minut. Olin paniikissa. Yritin riuhtoa itseni vapaaksi mutta se olento oli minua paljon voimakkaampi. Olin aivan varma, että se yritti tappaa minut. Lopulta onnistuin potkaisemaan sitä kasvoihin, jolloin se oli teleportannut itsensä metrin päähän minusta ja piteli käsiään kiinni kasvoissaan. Kompuroin nopeasti pystyyn ja juoksin huutaen yläkertaan suuntanani vanhempien huone. Kun pääsin huoneen ovelle, lysähdin kasaan kyynelien alkaessa virrata poskiani pitkin.

 Vanhempani... ja Joel... heidät kaikki oli tapettu mitä raa'imalla tavalla koskaan. Aivan kuin... jokin eläin olisi raadellut heidät. En voi... en voi edes sanoin kuvalla sitä kauhua minkä näin. Se oli... aivan kamalaa! En voinut vain käsittää sitä että siinä oli minun perheeni... tai ainakin sen jäännökset. Itkin niin paljon etten saanut edes melkein henkeä. Käteni tärisivät yhtälailla, kuin jalkanikin enkä kyennyt sillä hetkellä tehdä elettäkään. Isäni makasi sängyn vasemmalla

Nukke-peli

Moni väittää sen olevan totta. Toiset taas sanovat sitä vain taruksi. Oli totuus mikä hyvänsä, sitä ei kannata koskaan edes yrittää.. varmuuden vuoksi!

 On olemassa peli, mitä monet kokeilevat vain jännityksen halusta. Sille ei ole varsinaista mainintaa, mutta useimmat kutsuvat sitä Nukke-peliksi.

 Pelin tarkoitus on olla pienessä kylpyhuoneessa, missä ei ole ikkunoita (paitsi, jos peliä pelaa myöhään illalla kun on pimeää). Sinulla tulee olla vähintään yksi kynttilä, joka himmeästi valaisee huonetta (pelissä pitää siis olla valot sammutettuina). Pidä katsekontakti peiliin päin ja sulje sitten silmät. Laske sitten hitaasti ja rauhallisesti kymmeneen. Kun olet tehnyt sen avaa silmäsi. Näet oikealla puolellasi, nuken istuvan olkapäälläsi. Nuken kasvot ovat palaneet ja silmiä sillä ei ole juuri ollenkaan. Nuken hiukset ovat pitkät, mustat ja takkuiset. Sillä on valkoinen, ränsistynyt mekko ja kalpea, rikkinäinen iho.

 Kun näet nuken, se hymyilee ja nauraa sinulle pikkutytön äänellä. Sitten kynttilä(t) sammuu  äkisti ja silloin sinun tulee laskea uudestaan, mutta tällä kertaa kymmenestä yhteen ja silmät kiinni tietysti. Kun olet tehnyt sen, avaa valot huoneesta. Nukke on silloin poissa.

 Enää tämän jälkeen nuken ei pitäisi vaivata sinua, mutta se saattaa ilmestyä uniisi nauramaan ja, jos olet herkkä, se saattaa myös vaikuttaa mielenterveyteesi pysyvästi...

 Kun pelaat peliä muista nämä:

ÄLÄ AVAA SIMIÄSI KESKEN LASKEMISEN!

ÄLÄ LASKE LIIAN NOPEASTI!

ÄLÄ AVAA VALOJA KUN KYNTTILÄ SAMMUU (ÄLÄKÄ MYÖSKÄÄN LASKEMISEN AIKANA)

ÄLÄ RIKO KATSEKONTAKTIA PEILISTÄ ENNEN KUIN OLET LASKENUT TOISEN KERRAN!

ÄLÄ SYTYTÄ KYNTTILÄÄ UUDESTAAN KUN SE SAMMUU!

ÄLÄKÄ MISSÄÄN NIMESSÄ POISTU HUONEESTA KESKEN PELIN! (ÄLÄKÄ AVAA OVEA ENNEN, KUIN OLET SYTYTTÄNYT VALOT)

MUISTA MYÖS LASKEA ENGLANNIKSI, SILLÄ MUUTEN PELI EI TOIMI JA TODENNÄKÖISESTI KUOLET!

 Kukaan ei tiedä varmasti tarinan alkuperää, mutta huhutaan, että nukkea riivaa pienen tytön henki, joka kuoli palavassa kylpyhuoneessa vuosia sitten.

 Ei ole myöskään varmaa siitä, mitä tapahtuu jos et pelaa peliä oikein, mutta ennustus on että kauheita asioita tapahtuu...

Ennen kello neljää...

Okei elikkäs siis... ennen tätä tapahtumaa en uskonut mihinkään yliluonnolliseen roskaan toisin kuin kaikki muut kotikaupungistani. Mutta silloin kuin se vieraili luonani, käsitykseni yliluonnollisesta muuttui.

 Olin siis yksin kotona, kuten tavallista. Vanhempani olivat menneet kunnostamaan kesämökkiämme jonka olimme ensikesää varten ostaneet. He olisivat viipyneet siellä koko viikonlopun ja kun siskonikin oli poikaystävänsä luona niin sain siis olla viimeinkin yksin. Söin popparia ja katsoin kauhuleffaa. Kello oli puoli kaksi yöllä ja ajattelin, että olisi hyvä mennä nukkumaan. Menin pesemään hampaat ja vaihdoin yökkärin. Sen jälkeen kömmin sänkyyni, mutten ehtinyt nukahtaa kun kotiovelta alkoi kuulia voimakasta.. "raavintaa". Se oli aika kammottavaa, en siis voi sanoin kuvailla oloani juuri silloin. Nousin ylös sängystä ja kävelin hitain askelin ovea kohti. Raavinta jatkui yhä. Mitä enemmä liikuin, sitä hitaammaksi askeleeni kävivät, hengitykseni kiihtyi, raavinta koveni ja hiki lisääntyi. Olin todenteolla kauhuissani.
  Kun olin enää metrin päässä ovesta, postiluukku raottui hieman ja silloin päästin pienen hiljaisen parkauksen, aivan kuin minulta oli katkennut jalka. Postiluukusta tippui pieni, kokoontaitettu ja hieman rypistynyt lappunen. Hämmennyksestä ja uteliaisuudesta nostin lapun maasta, avasin sen ja luin sen punaisella tekstillä kirjoitetun sisällön:

Älä mene nukkumaan ennen kello neljää!

 Purskahdin nauruun ja heitin lapun roskikseen. Tietenkin nappurinpoika yläkerrasta oli kirjoittanut lapun. Hänhän tykkää aina pelotella minua. Kukapa muukaan se olisi voinut olla? Ihmettelin vain miksi kolmasluokkalaisen annetaan liikkua rappukäytävässä kahdelta aamuyöllä. Noh.. hänen vanhempansa ovatkin aina olleet vähän outoja. Mutta joka tapauksessa. Kävelin eteisen käytävän poikki ja sulkiessani valot huomasin toisella puolella käytävää jotain outoa. En nähnyt sitä kunnolla sillä oli sen verran pimeää, mutta pystyin erottamaan jonkin ihmishahmon muodon. Tosin sen olkapäät olivat normaalia korkeammalla ja pää taas näytti retkottavan aivan kuten huonoryhtisellä. En ollut täysin varma olisiko minun pitänyt pelästyä vai huolestua. Enempää miettimättä avasin valot uudelleen ja käytävänpääty oli tyhjillään. Siellä ei ollut enää ketään. Halusin vielä varmistukseksi sammuttaa valot toisen kerran ja silloin sydämmeni hyppäsi kurkkuun:
 Sammutettuani valot aivan puolen metrin päähän minusta teleporttasi selvästi naishahmo jolla oli normaalia pitemmät kädet, sekä likaiset ja repaleiset vaatteet päällä. En nähnyt hahmoa kunnolla sillä puolet sen kehosta oli varjon piilossa samoin kun kasvotkin.
 Ehdin nähdä oliota vain sekunninverran kun refleksistä avasin valot taas melkein heti kun olin ne ehtinyt sammuttaakin. Avattuani valot se oli taas poissa.

 Päätin jättää eteisenvalot päälle ja palasin sitten takaisin huoneeseeni. Päätin jättää myös yölamppuni päälle, sillä en todellakaan halunnut olla pimeässä huoneessa. Suljin silmäni ja yritin nukkua.
 Ennen kuin ehdin nukahtaakaan, säpsähdin kun puulattiani huoneen ulkopuolella alkoi narista. Kurkistin varovasti aukinaisen huoneeni oven suuntaan ja kuuntelin hiljaa lähestyvää ääntä. Narina kuullosti siltä kuin joku olisi ottanut ison ja hitaan askelen huonettani päin. Minua alkoi pelottamaan niin, että vedin peiton pääni päälle ja odotin. Äänet loppuivat ja uskalsin kurkistaa ovelle. Olin lähellä tukehtua omaan kieleeni.
 Ovella istui polviensa päällä olio, jota en tunnistanut inhimilliseksi. Se omaksui naisen ulkomuodon, mutta sen silmät olivat rullautuneet taakse ja harvahampainen suu oli hysteerisen suuressa hymyssä. Naisen hiukset olivat pitkät ja ruskeat. Naisen vaatteet olivat likaiset sekä repaleiset ja iho vaikutti melkein muovilta.
 Olento nojautui kylki oven suuta vasten ja toisella kädellä se otti tukea seinästä. Katsoin oliota pitkään ihan hiiren hiljaa. Kello oli puoli kolme, kun onnistuin katsahtamaan kellooni päin.

 Tunsin väsymystä hiukan, vaikka se olikin kauhun ja ahdistuneisuuden peitossa. Silmäluomeni tuntuivat raskailta, mutten kyennyt sulkemaan niitä. Jokin vaisto sisälläni kielsi minua nukahtamasta. Enkä minä tietenkään kyennyt silloin nukkumaan vaikka mieleni olisi vain tehnyt vetää peitto uudestaan pään päälle, sulkea silmät ja yrittää nukkua ajatellen tämän kaiken olevan vain pahaa unta. Mutta niin minä en tehnyt. Tuijotin vain siinä kauhunsokaisemana järkyttävän näköistä oliota, joka edelleen tuntui katsovan minuun (vaikkei hänellä ollut edes pupilleja) ja hymyilevän minulle. Aivan kuin hän olisi innoissaan odottanut minun nukahtavan. En kuitenkaan kyennyt nukkumaan. Minä vain tuijotin sitä koko ajan. En uskaltanut rikkoa katsekontaktia. En edes räpytellyt silmiäni kenties ollenkaan (tai siltä se ainakin tuntui). Se aika tuntui ikuisuudelta. Huusin vain mielessäni täyttä kurkkua "MENE POIS! HÄIVY!" ja sitten tapahtui jotain, mitä en osannut odottaa.

 Naisen... tai olion hymy hyytyi. Hänen suupielensä laskeutuivat hitaasti eikä hän enää näyttänyt puoliakaan niin karmealta. Hän näytti enemmänkin tavalliselta ihmiseltä.. lukuun ottamatta valkoisia silmiä ja muovista ihoa. Hän näytti pettyneeltä ja surkealta. Minunkin oloni tuntui rauhallisemmalta ja turvallisemmalta. Nostin pääni ja vilkaisin kelloa. Se oli minuutin yli neljä. Katsahdin takaisin olioon päin... tais siihen kohtaan missä se oli istunut. Nyt se oli poissa, aivan kuin se ei olisi koskaan ollutkaan siinä. Oloni oli vielä hieman jännittynyt, mutta uskalsin nousta kokonaan pois sängystä ja menin tarkistamaan koko taloni. Ei ketään. Ihan niinkuin olisin ollut yksin koko ajan. Olin helpottunut ja nyt kun minua ei pelottanut enää, väsymys vei voiton ja päätin mennä nukkumaan. En olisi uskonut että saisin niin hyvin unta. En nähnyt edes yhtäkään painajaista koko yönä. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 Heräsin aamulla pirteämpänä kuin koskaan ennen. Muistin kyllä yön tapahtumat selkeästi, mutten osannut enää edes pelätä niitä. Itse asiassa minua nauratti. Minua nauratti kun se mikälie ihmisolento ei saanutkaan mitä halusi ja tajusi lopulta suksia kuuseen minun talostani. Jos se ei olisi kuullostanut yhtä hullulta kuin miltä se kuullostaa, olisin voinut kertoa sen kavereille mitä mehevimpänä vitsinä. Mutta päätin pitää asian ihan omana tietonani.

 Olin lähdössä kauppaan, kun huomioni kiinnittyi kotiovessani oleviin raapimisjälkiin. Ne saivat oloni taas hieman hermostuneeksi ja olin saada sydänkohtauksen kun kuulin puhetta takanani:

 "Se siis vieraili sinunkin luonasi." Käännyin ja hämmästyin ku se yläkerran poika seisoi edessäni hieman unisen näköisenä ja aika järkyttyneenäkin. "Mitä sinä tarkoitat?" minun onnistui kysyä. Poika mietti hetken aikaa ennen kuin vastasi:
 "Tarkoitan sitä naista, jonka silmät ovat vitivalkoiset, iho niin kuin muovia ja suu luonnottoman leveässä hymyssä. Sinähän näit sen vai mitä? Kuulin kuinka se raapi oveasi yöllä. Sinähän kuulit sen myös vai mitä?  Suuni loksahti auki kun kuulin pojan puhuvan siitä.

 "J-joo. Miten sinä tiesit siitä?" kysyin epävarmasti. "Koska se on vieraillut myös minunkin luonani. Kun näin sen ensimmäisen kerran en ollut uskoa silmiäni, minua pelotti ihan hirveästi. Vaikka minua väsytti, en kuitenkaan kyennyt nukkumaan kun se olio tuijotti minua. Ja kellon lyödessä neljä sen karmaiseva hymy hyytyi ja se katosi. Ja sama toistui viikon ajan ja aina minä valvoin neljään asti. Ja lopulta hän siirtyi seuraavaan uhriin. Sinuun. Päätin kirjoittaa sinulle varoituslapun. Oletettavasti sait sen? Siinä minä kielsin sinua menemästä nukkumaan ennen kello neljää. En ymmärrä miksi mutta luultavasti se tappaa sinut jos nukahdat ennen sitä ja se siirtyy aina seuraavaan. Se käy sinunkin luonasi vielä tämän viikon ajan, kunnes hän valitsee taas seuraavan uhrinsa alakerrasta. Sinun täytyy auttaa minua varoittamaan ihmisiä siitä ja mikä tärkeintä; ÄLÄ MENE ENÄÄ NUKKUMAAN ENNEN KELLO NELJÄÄ! Vaikka se ei enää vierailisikaan luonasi, se voi aina palata."

 Yhdestä asiasta olin oikeassa; se oli yläkerran poika joka kirjoitti sen lapun, mutta ei pelotellakseen vaan suojellakseen. Ja niin minäkin olen tehnyt. Olen tehnyt aina yhden kerran viikossa kun olio valitsee taas seuraavan uhrinsa. Olen pojan kanssa kirjoittanut varoituskirjeitä naapureillemme. Osa on uskonut. Ja ne toiset ovat löytyneet asunnoistaan kuolleina. Ja minunkin luonani se kävi viikon verran kunnes en enää nhänyt sitä.

 Se on nyt siirtynyt kokonaan toiseen taloon, jonne minä en ole kirjoitellut lappuja. Jotkut ovat tajunneet varoittamattakin, mutta edelleen saan lukea lehdistä, kuinka taas yksi henkilö on löydetty kuolleena asunnostaan. Uhreihin on kuulunut myös pieniä lapsia.

 Olen iloinen että olin yksin sinä iltana. Jos vanhempani tai siskoni olisivat olleet kotona, ei kukaan heistä olisi uskonut varoitusta vaan olisiat menneet suoraan nukkumaan... ja kuolleet.

 En ole nähnyt tätä oliota enää moneen kuukauteen, mutta valvon edelleenkin neljään asti. Asia mitä pelkään eniten on se että nukahdan juuri ennen kello neljää ja että silloin suljen silmäni pysyvästi.

Kayako Saeki - Kaunan pääpaholainen

Kayako Saeki (Takako Fuji) on hahmo Takashi Shimizun kolmiosaisessa Kauna-elokuvassa.

ULKOMUOTO:
  Kayakolla kuvaillaan olevan tummat ja tuuheat hiukset, jotka usein roikkuvat hänen kasvojensa edessä. Hänellä on laajentuneiden silmiensä alla luonnottoman tummat silmänalukset. Kayakon kurkusta kuuluu narisevaa ääntä, jota hän piti yrittäessään niska murtuneena hengittää. (Toshio taas matkii kissansa voimakasta mau'untaa.) Kayako pystyy Toshion tapaan kävelemään, mutta raahautuu yleensä eteenpäin käsiensä avulla.

TARINA:
  Kayako, hänen miehensä Takeo, poikansa Toshio ja lemmikkikissa Mar elivät talossa onnellisina, kunnes Takeo eräänä päivänä luki vaimonsa päiväkirjaa ja sai selville hänen rakastuneen toiseen mieheen. Mies mursi Kayakon niskan tämän yrittäessä paeta alas portaita ja hukutti sitten Toshion ja Mar-kissan samaan kylpyammeeseen. Sitten hän kääri vaimonsa ruumiin muoviin, vei sen ullakolle ja hirttäytyi. Kayako ja Toshio (mahdollisesti myös Takeo) jäivät vihan ja kaunan vallassa kummittelemaan taloon. Jokainen, joka astuu tähän kirottuun kuolinpaikkaan, kuolee viikon sisällä.
 
 

Riivattu nukke

Tyttö oli yksin kotona, sillä hänen vanhemmat olivat ravintolassa juhlimassa hääpäiväänsä. Tyttö otti kaiken irti siitä että sai kerrankin olla yksin, teki popcornia ja osti limsaa sillä TV:stä alkaisi pian jännittävä kauhuelokuva. Kun elokuvan alkuun oli enää puoli tuntia, tyttö avasi jo TV:n siltä kanavalta, toi popparit sekä limun olohuoneeseen ja chattasi hetken kaverinsa kanssa facebookissa, kunnes lopulta elokuva alkoi. Aluksi se vaikutti jännittävältä, mutta hieman elokuvan edetessä se alkoi jo karmia selkäpiitä eikä tytön olisi koskaan pitänyt ruveta kastomaan elokuvaa.

 Elokuva kertoi pienestä seitsemänvuotiaasta tytöstä joka omisti erikoisen nuken. Pieni tyttö Jessica rakasti leluaan eikä koskaan halunnut luopua siitä. Eräänä päivänä kuitenkin Jessica jäi auton alle matkallaan kouluun ja menehetyi nukke sylissään. Sitten Jessica-tytön sielu riivasi nuken ja nukke alkoi tappaa ihmisiä paljastumatta.

 Tyttöä ihmetytti hieman kun elokuva loppui niin outoon kohtaan. Hän oli kuitenkin iloinen siitä että se viimeinkin loppui. Kesti muutama sekuntti ja yhtäkkiä ovelta kuului napakka koputus. Tyttö oli niin shokissa että hän ihan säikähti ja potkaisi täysiä lasista pöytää. Sirpaleita tippui sinne tänne ja tytön nilkka oli yhtäkkiä haavoja sekä lasinsiruja täynnä. Verta oli kaikkialla ja tyttö kiroten linkkasi avaamaan ovea. Ulkopuolella ei kuitenkaan ollut ketään. Tyttö katsahti alas ja huomasi että hänen kuistilleen oli jätetty jokin vanha, sievä lelunukke joka muuten näytti aivan siltä kauhuelokuvan nukelta. Samanlaiset peikenväriset silmät, sama pieni valkoinen kokoasu ja sama paljas pää. Tyttöä nukke hieman karmi ja kun hän katsoi nukkea silmiin, tunti että se katsoi takaisin ja tyttöä alkoi ahdistamaan. Hän heitti nuken sivuun ja vaipui uneen.

 Myöhemmin tyttö heräsi painajaisesta kylmässä hiessä ja aivan paniikissa. Unessa hän löysi vanhempansa eteisestä kuolleina, raa'asti murhattuina. Nukke oli heidän välissään ja karvmivan tyttväisen näköisenä. Nuken silmät olivat muuttuneet pikimustiksi ja suu ulottui poskiin asti. Naamaan oli myös roiskunut verta ja nuken toisessa kädessä oli verinen puukko. Tyttö säikähti lössähtäen maahan. Hän katsoi nukkea silmästä silmään, sanomatta mitään ja ennen kuin hän ehti reagoidakaan, nukke oli melkein hänen naamassa kiinni ja sitten yhtäkkiä hän heräsi. Kaikki oli normaalisti paitsi että nukke oli siirtynyt hänen viereensä sängylle. Tyttö säikähti ja heitti sen roskiin. Tyttö oli kokonaan unohtanut haavan jalassaan ja huomasi ison verilammikon sängyllä. Tyttö puhdisti haavan, vaihtoi vaatteet sekä lakanat ja sitten otti lasillisen vettä. Hän oli edelleen aika peloissaan sekä painajaisesta, että myöskin siitä kauhuleffasta. Hän tunsi kuinka kädet tärisivät ja ne olivat kalpeat. Nukke hirvitti häntä edelleenkin.

 Pian tyttö kuuli ison 'tömähdyksen' olohuoneesta ja tiputti vesilasin jalkoihinsa. Tytön toinenkin jalka aukesi ja verta oli kaikkialla. Tyttö taas kirosi ja linkkasin olohuoneeseen. Hän avasi oven ja järkyttyi.
Se sama mysteerinen nukke istua möllötti sohvan reunalla katse tytössä päin. Kauhukseen nuken kasvot olivat prikuulleen samanlaiset kuin siinä painajaisessa. Samat mustat silmät, leveä hymy ja verta naamalla. Nuken toisessa kädessä oli punainen väriliitu ja sitten tyttö huomasi kuinka katossa luki punaisin, suurin kirjaimin: "Miksi hylkäsit minut, Angela?" Se oli tytön nimi. Ja kun tytön huomio nukesat herpaantui, nukke yhtäkkiä hyppäsi ilmaan ja tarttui tyttöä hiuksista tuikin ottein. Tyttö alkoi paniikin vallassa kiljuen juosta ympäri kämppää. Kuitenkin halvaantuneiden jalkojensa takia hän pian kaatui maahan tömähtäen. Sitten tyttö kääntyi ja huomasi kuinka nukke seisoi tytön vatsanpäällä. Nukke oli yhtäkkiä kasvanut miltei aikuisen kokoiseksi ja sen kumiset, vaaleat kädet tunkeutuivat tytön vatsan läpi ja alkoivat repiä sisäelimiä ulos. Tyttä tuskan ja kauhun vallassa yritti huuttaa mutta oksensi kilon verta ja sitten kaikki pimeni.

 Seuraavana päivänä hänen vanhempansa löysivät tytön olohuoneen soffalta pää kokonaan kiertyneenä taakse, silmät puhkottu kokonaan pois ja suuhun tungettu värikkäitä karamelleja. Tytön ohutsuoli roikkui puoliski pihalla ja koko ruumis oli veren tahrima. Järkytyksestä tytön äiti teki kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen itsemurhan ja murtunut isä poltti nuken ja sen jälkeen hyppäsi kalliolta kuolemaan.
Kuitenkin se nukkeen perustuva kauhuelokuva jäi vielä maanpäälle riivaamaan muitakin perheitä ennen kuin se tuhottiin kokonaan.