Okei elikkäs siis... ennen tätä tapahtumaa en uskonut mihinkään yliluonnolliseen roskaan toisin kuin kaikki muut kotikaupungistani. Mutta silloin kuin se vieraili luonani, käsitykseni yliluonnollisesta muuttui.
Olin siis yksin kotona, kuten tavallista. Vanhempani olivat menneet kunnostamaan kesämökkiämme jonka olimme ensikesää varten ostaneet. He olisivat viipyneet siellä koko viikonlopun ja kun siskonikin oli poikaystävänsä luona niin sain siis olla viimeinkin yksin. Söin popparia ja katsoin kauhuleffaa. Kello oli puoli kaksi yöllä ja ajattelin, että olisi hyvä mennä nukkumaan. Menin pesemään hampaat ja vaihdoin yökkärin. Sen jälkeen kömmin sänkyyni, mutten ehtinyt nukahtaa kun kotiovelta alkoi kuulia voimakasta.. "raavintaa". Se oli aika kammottavaa, en siis voi sanoin kuvailla oloani juuri silloin. Nousin ylös sängystä ja kävelin hitain askelin ovea kohti. Raavinta jatkui yhä. Mitä enemmä liikuin, sitä hitaammaksi askeleeni kävivät, hengitykseni kiihtyi, raavinta koveni ja hiki lisääntyi. Olin todenteolla kauhuissani.
Kun olin enää metrin päässä ovesta, postiluukku raottui hieman ja silloin päästin pienen hiljaisen parkauksen, aivan kuin minulta oli katkennut jalka. Postiluukusta tippui pieni, kokoontaitettu ja hieman rypistynyt lappunen. Hämmennyksestä ja uteliaisuudesta nostin lapun maasta, avasin sen ja luin sen punaisella tekstillä kirjoitetun sisällön:
Älä mene nukkumaan ennen kello neljää!
Purskahdin nauruun ja heitin lapun roskikseen. Tietenkin nappurinpoika yläkerrasta oli kirjoittanut lapun. Hänhän tykkää aina pelotella minua. Kukapa muukaan se olisi voinut olla? Ihmettelin vain miksi kolmasluokkalaisen annetaan liikkua rappukäytävässä kahdelta aamuyöllä. Noh.. hänen vanhempansa ovatkin aina olleet vähän outoja. Mutta joka tapauksessa. Kävelin eteisen käytävän poikki ja sulkiessani valot huomasin toisella puolella käytävää jotain outoa. En nähnyt sitä kunnolla sillä oli sen verran pimeää, mutta pystyin erottamaan jonkin ihmishahmon muodon. Tosin sen olkapäät olivat normaalia korkeammalla ja pää taas näytti retkottavan aivan kuten huonoryhtisellä. En ollut täysin varma olisiko minun pitänyt pelästyä vai huolestua. Enempää miettimättä avasin valot uudelleen ja käytävänpääty oli tyhjillään. Siellä ei ollut enää ketään. Halusin vielä varmistukseksi sammuttaa valot toisen kerran ja silloin sydämmeni hyppäsi kurkkuun:
Sammutettuani valot aivan puolen metrin päähän minusta teleporttasi selvästi naishahmo jolla oli normaalia pitemmät kädet, sekä likaiset ja repaleiset vaatteet päällä. En nähnyt hahmoa kunnolla sillä puolet sen kehosta oli varjon piilossa samoin kun kasvotkin.
Ehdin nähdä oliota vain sekunninverran kun refleksistä avasin valot taas melkein heti kun olin ne ehtinyt sammuttaakin. Avattuani valot se oli taas poissa.
Päätin jättää eteisenvalot päälle ja palasin sitten takaisin huoneeseeni. Päätin jättää myös yölamppuni päälle, sillä en todellakaan halunnut olla pimeässä huoneessa. Suljin silmäni ja yritin nukkua.
Ennen kuin ehdin nukahtaakaan, säpsähdin kun puulattiani huoneen ulkopuolella alkoi narista. Kurkistin varovasti aukinaisen huoneeni oven suuntaan ja kuuntelin hiljaa lähestyvää ääntä. Narina kuullosti siltä kuin joku olisi ottanut ison ja hitaan askelen huonettani päin. Minua alkoi pelottamaan niin, että vedin peiton pääni päälle ja odotin. Äänet loppuivat ja uskalsin kurkistaa ovelle. Olin lähellä tukehtua omaan kieleeni.
Ovella istui polviensa päällä olio, jota en tunnistanut inhimilliseksi. Se omaksui naisen ulkomuodon, mutta sen silmät olivat rullautuneet taakse ja harvahampainen suu oli hysteerisen suuressa hymyssä. Naisen hiukset olivat pitkät ja ruskeat. Naisen vaatteet olivat likaiset sekä repaleiset ja iho vaikutti melkein muovilta.
Olento nojautui kylki oven suuta vasten ja toisella kädellä se otti tukea seinästä. Katsoin oliota pitkään ihan hiiren hiljaa. Kello oli puoli kolme, kun onnistuin katsahtamaan kellooni päin.
Tunsin väsymystä hiukan, vaikka se olikin kauhun ja ahdistuneisuuden peitossa. Silmäluomeni tuntuivat raskailta, mutten kyennyt sulkemaan niitä. Jokin vaisto sisälläni kielsi minua nukahtamasta. Enkä minä tietenkään kyennyt silloin nukkumaan vaikka mieleni olisi vain tehnyt vetää peitto uudestaan pään päälle, sulkea silmät ja yrittää nukkua ajatellen tämän kaiken olevan vain pahaa unta. Mutta niin minä en tehnyt. Tuijotin vain siinä kauhunsokaisemana järkyttävän näköistä oliota, joka edelleen tuntui katsovan minuun (vaikkei hänellä ollut edes pupilleja) ja hymyilevän minulle. Aivan kuin hän olisi innoissaan odottanut minun nukahtavan. En kuitenkaan kyennyt nukkumaan. Minä vain tuijotin sitä koko ajan. En uskaltanut rikkoa katsekontaktia. En edes räpytellyt silmiäni kenties ollenkaan (tai siltä se ainakin tuntui). Se aika tuntui ikuisuudelta. Huusin vain mielessäni täyttä kurkkua "MENE POIS! HÄIVY!" ja sitten tapahtui jotain, mitä en osannut odottaa.
Naisen... tai olion hymy hyytyi. Hänen suupielensä laskeutuivat hitaasti eikä hän enää näyttänyt puoliakaan niin karmealta. Hän näytti enemmänkin tavalliselta ihmiseltä.. lukuun ottamatta valkoisia silmiä ja muovista ihoa. Hän näytti pettyneeltä ja surkealta. Minunkin oloni tuntui rauhallisemmalta ja turvallisemmalta. Nostin pääni ja vilkaisin kelloa. Se oli minuutin yli neljä. Katsahdin takaisin olioon päin... tais siihen kohtaan missä se oli istunut. Nyt se oli poissa, aivan kuin se ei olisi koskaan ollutkaan siinä. Oloni oli vielä hieman jännittynyt, mutta uskalsin nousta kokonaan pois sängystä ja menin tarkistamaan koko taloni. Ei ketään. Ihan niinkuin olisin ollut yksin koko ajan. Olin helpottunut ja nyt kun minua ei pelottanut enää, väsymys vei voiton ja päätin mennä nukkumaan. En olisi uskonut että saisin niin hyvin unta. En nähnyt edes yhtäkään painajaista koko yönä. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Heräsin aamulla pirteämpänä kuin koskaan ennen. Muistin kyllä yön tapahtumat selkeästi, mutten osannut enää edes pelätä niitä. Itse asiassa minua nauratti. Minua nauratti kun se mikälie ihmisolento ei saanutkaan mitä halusi ja tajusi lopulta suksia kuuseen minun talostani. Jos se ei olisi kuullostanut yhtä hullulta kuin miltä se kuullostaa, olisin voinut kertoa sen kavereille mitä mehevimpänä vitsinä. Mutta päätin pitää asian ihan omana tietonani.
Olin lähdössä kauppaan, kun huomioni kiinnittyi kotiovessani oleviin raapimisjälkiin. Ne saivat oloni taas hieman hermostuneeksi ja olin saada sydänkohtauksen kun kuulin puhetta takanani:
"Se siis vieraili sinunkin luonasi." Käännyin ja hämmästyin ku se yläkerran poika seisoi edessäni hieman unisen näköisenä ja aika järkyttyneenäkin. "Mitä sinä tarkoitat?" minun onnistui kysyä. Poika mietti hetken aikaa ennen kuin vastasi:
"Tarkoitan sitä naista, jonka silmät ovat vitivalkoiset, iho niin kuin muovia ja suu luonnottoman leveässä hymyssä. Sinähän näit sen vai mitä? Kuulin kuinka se raapi oveasi yöllä. Sinähän kuulit sen myös vai mitä? Suuni loksahti auki kun kuulin pojan puhuvan siitä.
"J-joo. Miten sinä tiesit siitä?" kysyin epävarmasti. "Koska se on vieraillut myös minunkin luonani. Kun näin sen ensimmäisen kerran en ollut uskoa silmiäni, minua pelotti ihan hirveästi. Vaikka minua väsytti, en kuitenkaan kyennyt nukkumaan kun se olio tuijotti minua. Ja kellon lyödessä neljä sen karmaiseva hymy hyytyi ja se katosi. Ja sama toistui viikon ajan ja aina minä valvoin neljään asti. Ja lopulta hän siirtyi seuraavaan uhriin. Sinuun. Päätin kirjoittaa sinulle varoituslapun. Oletettavasti sait sen? Siinä minä kielsin sinua menemästä nukkumaan ennen kello neljää. En ymmärrä miksi mutta luultavasti se tappaa sinut jos nukahdat ennen sitä ja se siirtyy aina seuraavaan. Se käy sinunkin luonasi vielä tämän viikon ajan, kunnes hän valitsee taas seuraavan uhrinsa alakerrasta. Sinun täytyy auttaa minua varoittamaan ihmisiä siitä ja mikä tärkeintä; ÄLÄ MENE ENÄÄ NUKKUMAAN ENNEN KELLO NELJÄÄ! Vaikka se ei enää vierailisikaan luonasi, se voi aina palata."
Yhdestä asiasta olin oikeassa; se oli yläkerran poika joka kirjoitti sen lapun, mutta ei pelotellakseen vaan suojellakseen. Ja niin minäkin olen tehnyt. Olen tehnyt aina yhden kerran viikossa kun olio valitsee taas seuraavan uhrinsa. Olen pojan kanssa kirjoittanut varoituskirjeitä naapureillemme. Osa on uskonut. Ja ne toiset ovat löytyneet asunnoistaan kuolleina. Ja minunkin luonani se kävi viikon verran kunnes en enää nhänyt sitä.
Se on nyt siirtynyt kokonaan toiseen taloon, jonne minä en ole kirjoitellut lappuja. Jotkut ovat tajunneet varoittamattakin, mutta edelleen saan lukea lehdistä, kuinka taas yksi henkilö on löydetty kuolleena asunnostaan. Uhreihin on kuulunut myös pieniä lapsia.
Olen iloinen että olin yksin sinä iltana. Jos vanhempani tai siskoni olisivat olleet kotona, ei kukaan heistä olisi uskonut varoitusta vaan olisiat menneet suoraan nukkumaan... ja kuolleet.
En ole nähnyt tätä oliota enää moneen kuukauteen, mutta valvon edelleenkin neljään asti. Asia mitä pelkään eniten on se että nukahdan juuri ennen kello neljää ja että silloin suljen silmäni pysyvästi.
